Главная страница | Литература 20 века | Hirtettyjen kettujen metsä / Лес повешенных лисиц. Книга для чтения на финском языке

Hirtettyjen kettujen metsä / Лес повешенных лисиц. Книга для чтения на финском языке
Арто Паасилинна
Moderni proosa
Арто Паасилинна – один из самых успешных романистов Финляндии. Благодаря яркому авторскому стилю его книги завоевали любовь читателей по всему миру. «Лес повешенных лисиц» обрадует поклонников едкого юмора, изощренной фантазии и специфического финского колорита.
Где можно надежно спрятать тридцать шесть килограммов украденного золота? Конечно, в дремучих лесах снежной Лапландии. У главного героя, кажется, всё под контролем, но вдруг начинает происходить нечто совершенно непонятное… и очень смешное.
Калейдоскоп житейских историй, закрученный сюжет и неожиданный финал этой книги заставят вас смеяться от души и подарят отличное настроение.
Роман печатается с незначительными сокращениями и снабжен комментариями и словарем.
В формате PDF A4 сохранен издательский макет книги.

Arto Paasilinna
Hirtettyjen kettujen metsä
(Лес повешенных лисиц)

I OSA

1
Tukholmassa Humlegårdin varrella vanhassa arvokkaassa kivitalossa asui varakasta väkeä, kuten esimerkiksi suomalaissyntyinen Oiva Juntunen. Ammatiltaan hän oli roisto.
Oiva Juntunen oli hoikanpuoleinen, kolmenkymmenen ikäinen poikamies, syntyisin Vehmersalmelta Savosta. Vaikka hän oli ollut maailmalla jo toistakymmentä vuotta, hän saattoi viännähyttää muutaman sanan savoa[1 - savo – савоский диалект финского языка, характерный для одноимённого региона Финляндии], jos sattui leikkisälle päälle:
– Voe tuontauttaan[2 - Voe tuontauttaan = Voi sen tähden – Ах, вот оно что!].
Juntunen katseli leveästä erkkeri-ikkunastaan alas kevätauringon valaisemaan puistoon. Siellä kaupungin puhtaanapitolaitoksen kiireettömät miehet lakaisivat edellisen syksyn mädättämiä vaahteranlehtiä pieniin kasoihin; pirteä kevätahava puolestaan hajoitteli kasat sitä mukaa pitkin puistoa. Näin miesten ei tarvinnut pelätä jäävänsä työttömiksi.
Oiva Juntunen arveli että tummaihoiset puistoukot olivat kotoisin jostakin Bosniasta. Pari heistä saattoi hyvinkin olla turkkilaisia tai krekuja.
Aikoinaan, ollessaan vielä kurja siirtosuomalainen, oli myös Oiva Juntunen tullut tutuksi Tukholman puhtaanapitolaitoksen ja sen luutien kanssa. Viikon tai kaksi hän oli hankkinut elantonsa korjaamalla hurrikoirien[3 - hurrikoira – hurri, уничижительное название финских шведов] jäännöksiä puistojen hiekkakäytäviltä. Nuo muistot värisyttivät Oiva Juntusta yhä. Olisi ikävää uudistaa tuontapaisia työkokemuksia.
Sellaisesta ei ollut nykyisin suurtakaan pelkoa.
Oiva Juntusen hallussa oli 36 kiloa kultaa. Kolme kahdentoista kilon harkkoa. Oikeastaan ne eivät kuuluneet hänelle, mutta hän ei aikonut luopua niistä. Hän oli tottunut niihin, kiintynyt kultaharkkoihin syvästi. Kun tietää että yksi unssi harkko- eli hienokultaa maksaa 400 USA: n dollaria, ymmärtää helposti Oiva Juntusen kiintymyksen. Unssi painaa vain 31,2 grammaa, ja kun dollarin kurssi on viiden kruunun hujakoilla[4 - viiden kruunun hujakoilla – около пяти крон], maksaa kolmekymmentäkuusi kiloa kultaa neljä miljoonaa kruunua. Se tekee Suomen rahassa 3,6 miljoonaa markkaa.
Alun pitäen, puolenkymmentä vuotta sitten, harkkoja oli ollut neljä. Nyt yksi puuttui: Oiva Juntunen oli tuhlannut sen ylelliseen ja lokoisaan elämään. Hän ajoi vain uusilla suurikokoisilla autoilla, joi vuosikertaviinejä[5 - vuosikertaviini – марочное вино (принадлежащее урожаю определённого года)] ja matkusteli ensimmäisessä luokassa. Hänen kalusteensa olivat nahkaa. Hän asteli kokolattiamatolla, joka upotti tohvelien alla kaksi tuumaa. Kahdesti viikossa viiden huoneen huoneiston kävi siivoamassa alan asiantuntija, viisikymmenvuotias suonikohjuista kärsivä jugoslavialainen eukko. Aina jos sattui olemaan kotosalla Oiva Juntunen antoi naisparalle kaksi kruunua juomarahaa. Oiva Juntunen piti arvossa tätä siivoojaa, sillä muori oli ahkera eikä varastellut ihmeemmin. Oiva Juntunen arvosti rehellisyyttä, sillä hän oli roisto.
Kulta oli ryöstetty viisi vuotta sitten Norjan valtionpankista. Norjalaiset olivat juuri löytäneet mannerjalustaltaan hirveät määrät öljyä ja ryhtyivät tuhlaamaan aivan kauheasti. Valtionpankin oli ostettava ulkomailta kultaa, ettei valtakunnan setelistö olisi suistunut vallan paperikantaan. Yleensä kulta tuotettiin Australiasta tai Etelä-Afrikasta. Öljykuumeen kiihtyessä Norja osti kultaa jopa Namibiasta.
Noihin aikoihin Oiva tapasi kotipuolessa Vehmersalmella serkkupoikansa, joka oli viisikymmenluvulla muuttanut siirtolaiseksi Australiaan. Istuttiin saunassa, hikoiltiin ja vihdottiin ankarasti.
– Sinä kun olet tuommoinen roisto, – kehui serkkupoika ja löi lisää löylyä, – niin sinuna minä lopettaisin pikkuhommat ja kaappaisin kerralla niin paljon ettei aina tarttis olla hommissa.
Serkulla oli puusepänliike Sydneyssä, jonka palveluksia Australian valtio siiloin tällöin käytti. Kaivoksilta tulevaa kultaa pakattiin vahvatekoisiin puulaatikoihin, jotka serkkupojan firma naulasi kokoon. Kuhunkin laatikkoon pantiin kaksisataa kiloa kultaa, kahdentoista kilon harkkoina.
– Minähän en kultaa näekään, mutta sen verran on tietoa että se viedään niissä laatikoissa laivoihin, ja laivojen lähtöajat voi kuka tahansa lukea sanomalehdestä satamauutisten kohdalta.
– Miksi ne eivät lähetä kultaa lentoteitse, kiinnostui Oiva Juntunen.
Serkkupoika väitti että lentokujetukset olivat liian riskialttiita.
– Aattelehan, välilasku esimerkiksi Kalkutassa tai Teheranissa… paikalliset tullimiehet pääsisivät penkomaan kultalaatikoita. Montako harkkoa olisi jäljellä kun kone laskeutuisi Oslon kentälle! Sitä paitsi lentäminen niillä leveysasteilla on muutenkin vähän koiranhännän nokassa[6 - koiranhännän nokassa – букв. на кончике собачьего хвоста; что-то ненадёжное, непостоянное]. Sanovat että koneita kaappaillaan joka viidennellä lennolla.
Oiva Juntusen rikollisissa aivoissa kehkeytyi oitis erinomainen suunnitelma. Hän sopi serkkupojan kanssa että tämä sähköttää Australiasta heti kun seuraava kultalaiva lähtisi kohti Norjaa. Lähtöaika ja aluksen nimi riittäisivät. Oiva Juntunen huolehtisi lopusta.
Näin tehtiin. Pari kuukautta myöhemmin Tukholmaan saapui serkkupojalta innostava sähke, josta kävi ilmi kulta-aluksen nimi, määräsatama (Oslo) ja lähtöaika sekä arveltu purjehtimisnopeus. Oiva Juntunen mittasi matkan Sydneystä Osloon, laski matka-ajan ja totesi että kiirettä pitäen satamaan ehdittäisiin vastaanottojuhliin.
Oiva Juntunen palkkasi apureikseen kaksi suomalaista rikollista. Toinen oli suurikokoinen, jokseenkin yksinkertainen mies, entinen kaivinkoneenkuljettaja Heikki Sutinen, nk. Isolyömä-Sutinen. Toinen oli kauppateknikko Hemmo Siira, pieni pirullinen mies, monimurhaaja vailla vertaa[7 - vailla vertaa – непревзойдённый, которому нет равных]. Oiva Juntunen otti molemmilta ankaran verivalan. Sen mukaan miesten tuli kaapata kultalasti heti satamassa, hoidella sitten saalis metsiin, ja sitten miesten tulisi vielä näön vuoksi[8 - näön vuoksi – для вида] taistella uljaasti virkavaltaa vastaan kunnes heidät pidätettäisiin. Suurin osa kultasaaliista oli määrä luovuttaa viranomaisille, mutta ei toki kaikkea. Puolensataa kiloa pitäisi pystyä livauttamaan sivuun. Lopuksi kova ja kuuliainen lusiminen käyntiin. Muutama vuosi siinä hupenisi vankiloissa, mutta palkkahan siitä maksettaisiin.
– Miljoona kruunua vuodessa, lupasi Oiva Juntunen. Tai sovitaan vaikka niin että kun te pääsette vankilasta niin pannaan kultasaalis kolmeen osaan ja häivytään kukin omille teillemme.
Näin päätettiin, ja varusteita alettiin hankkia. Konepistooleja, naamareita, kiitolinja-autoja ja muuta tarpeellista.
Toisen maailmansodan aikana Norjassa sattui niin nolosti, että kun Saksan merivoimat ilmestyivät Osloon, eivät norjalaiset oikein käsittäneet mistä on kysymys. Natsien sota-alukset ja maihinnousujoukot saivat kaikessa rauhassa purjehtia vuonojen pohjukkoihin. Joukkoja laskettiin maihin suoraan laitureille. Koska oli iltayö ja pääesikunta kiinni, eivät norjalaisten sotatoimet ottaneet käynnistyäkseen. Norjan maavoimien komentaja soitteli hätäpäissään pääministerille ja kysyi, mitä piti tehdä. Pääministeri käski miehen hankkiutua pääesikuntaan. Mutta siihen aikaan vuorokaudesta Oslosta ei saa taksia, ja niin urhoollisen Norjan armeijan oli pakko antautua saksalaisille.
Samaan tyyliin asiat hoideltiin Oslon satamassa suuren kultaryöstön yhteydessäkin. Kun kultalasti oli nostettu aluksesta laiturille, peruutti ent. kaivinkonekuski Sutinen suuren rekka-auton kultalaatikoitten viereen. Monimurhaaja Hemmo Siira avasi auton takaovet ja ruimi konepistoolilla pitkin satamaa sillä seurauksella ettei satamaan jäänyt ainuttakaan norjalaista todistamaan kahden ahneen miehen työskentelyä. Lasti siirrettiin rekkaan, Sutinen juoksi ohjaamoon ja Siira jäi auton lavalle asemiin kultalaatikkojen taakse. Raskas rekka syöksyi läpi Oslon, kääntyi sitten Ruotsiin johtavalle valtatielle. Maaseudulle päästyä alkoi monimurhaaja Hemmo Siira paiskoa kultaharkkoja tien oheen. Oiva Juntunen retkeili sopivasti samalla valtatiellä selässään reppu, johon hän keräili harkkoja. Poliisiautoja vonkui tavan takaa ohi, ja kaukaisuudesta kuului konepistoolin rätinää. Kaikki meni niinkuin oli suunniteltu.
Vasta vuoristossa Ruotsin puolella poliisit saivat pystytetyksi tiesulkuja pakenijoitten eteen. Kaksi ensimmäistä sulkua ajettiin leikisti mäsäksi, ja vasta kolmannella, piikkimatoilla tehostetulla murroksella rekka pysähtyi jäähdyttäjä savuten. Lyhyen kursorisen tulitaistelun jälkeen Siira ja Sutinen antautuivat Ruotsin viranomaisille. Heidät toimitettiin Osloon tuomittaviksi. He anoivat armoa, tunnustivat kaiken ja saivat melko lyhyet tuomiot. Norjassa he kärsivät rangaistusta vain kolme ja puoli vuotta. Sitten heidät siirrettiin Tukholmaan Långholmenin vankilaan sovittamaan muinoin Ruotsissa tekemiään vähäisempiä rötöksiä.
Niin summittaisesti Siira oli paiskonut kultaharkkoja tienoheen että Oiva Juntusella oli tosi työ löytää niitä. Ensimmäisenä päivänä hän löysi vain kaksi harkkoa. Ryöstön jälkeisenä päivänä hän löysi yhden harkon lisää. Poliisikin ryhtyi haravoimaan maantienojia, ja se hiukan hankaloitti Oiva Juntusen etsintöjä. Neljännen harkon Oiva Juntunen löysi vasta kun ryöstöstä oli kulunut kaksi kuukautta. Norjan poliisi tonki maantienojia sinnikkäästi kaksi vuotta, ja löysi vielä kaksi harkkoa lisää. Sitten etsinnät lopetettiin. Ilmeisesti jossakin ojassa on vieläkin muutama harkko parasta australialaista hienokultaa.
Oiva Juntusella oli edessään monta lokoisaa vuotta. Sillä välin kun monimurhaaja Siira ja Isolyömä-Sutinen istuivat linnassa, eleli Oiva rahahuolista vapaana Tukholmassa ylellisessä asunnossaan. Serkkupojalleen Australiaan Oiva Juntunen lähetti tuhat puntaa ja pyysi joskus piipahtamaan Humlegårdilla Tukholmassa.
Kerran viikossa Oiva Juntunen kävi tapaamassa rikostovereitaan vankilassa. Hän toimitti heille tuoreita pornojulkaisuja, savukkeita, suklaata ja piparkakkuja. Joskus, Sutisen ja Siiran hartaasti pyydellessä, hän suostui toimittamaan vankilaan rauhoittavia tabletteja. Mitä pitemmälle miesten vankeusaika kesti, sitä harvemmin Oiva Juntunen vaivautui heitä tapaamaan.
Aika ajoin Norjan ja Ruotsin viranomaiset tekivät Oiva Juntusen asunnossa kotitarkastuksia. Koskaan ei löytynyt mitään mikä olisi viitannut suureen kultaryöstöön. Kultaharkot Oiva Juntunen oli piilottanut Vehmersalmelle autioituneen kotimökkinsä sontatunkioon. Pari kertaa vuodessa Oiva kävi kotimökillä, teki hetken lapiotöitä ja palasi sitten takaisin Tukholmaan viettämään verkkaista, yltäkylläistä elamäänsä.
Mutta nyt, aurinkoisena kevätpäivänä, oli Långholmenin vankilasta kantautunut ikävä tieto. Monimurhaaja Siira ja Isolyömä-Sutinen oli nimitetty luottovangeiksi[9 - luottovanki – заключённый, заслуживший послабления хорошим поведением]. Se merkitsi sitä että heidät vapautettaisiin lähiaikoina.
Loisteliaitten vuosien aikana Oiva Juntunen oli ikäänkuin kasvanut erilleen entisistä rikoskumppaneistaan. Hänen nähdäkseen oli täysin tarpeetonta ryhtyä jakamaan jäljelle jäänyttä kultaa. Olihan sitä kyllä 36 kiloa, mutta silti. Mitä paatuneet vankilakundit tekisivät niin suurella rahalla?
Oiva Juntunen arvosteli mielessään Ruotsin löperöä vankeinhoitoa. Hänen mielestään ammattirikollisia, kuten esimerkiksi Siiraa ja Sutista, kohdeltiin Ruotsin vankiloissa aivan liian helläkätisesti.
– Rosvoja hyysätään. Toista se olisi Suomessa, mietti Oiva Juntunen katkerana.

2
Entinen kaivinkoneenkuljettaja, Isolyömä-Sutinen oli käyttäytynyt niin ihastuttavasti Långholmenin vankilassa, että Ruotsin viranomaiset päättelivät hänen parantaneen rikolliset tapansa ja siten ansainneen oikeuden astua suloiseen vapauteen. Sutinen oli istunut yhteen menoon vankiloissa viisi vuotta, joten voi kuvitella että hän oli onnesta liikuttunut kävellessään ulos Långholmenista. Oli kaunis keväinen päivä ja miehen jalka nousi kerkeästi. Linnut lauloivat ja Isolyömä-Sutinen hyräili.
Ihanaa vapauden onnea lisäsi vielä varma tieto, että häntä odotti vapaassa yhteiskunnassa kahdentoista kilon kultaerä, jonka Oiva Juntunen auliisti hänelle ojentaisi ja jonka hän voisi tuhlata miten mieleen juolahtaisi.
Isolyömä-Sutisella oli ollut viisi vuotta aikaa suunnitella, miten hän suunnattoman omaisuutensa sijoittaisi.
Ensinnäkin Sutinen oli ajatellut ratketa juomaan. Hän ryyppäisi ihan tolkuttomasti, monta kuukautta yhteen menoon.
Toiseksi Sutinen oli päättänyt ryhtyä nussimaan. Hän tunsi joukon tukholmalaisia huoria, jotka ilomielin auttelisivat Sutista tässä asiassa.
Kolmanneksi Sutinen suunnitteli ostavansa uuden auton. Sen piti olla suuri ja punainen. Vauhtiraidat kyljissä ja stereot hattuhyllyllä. Nelivetoinen turbo olisi sopiva.
Nämä kauaskantoiset ja rakentavat tulevaisuudensuunnitelmat mielessään Sutinen painoi Humlegårdin varrella vauraan kivitalon ulkosummeria. Mikrofoni ovenpielessä räsähti. Sutinen säikähti, vilkaisi ympärilleen: näkyikö kyttiä missään?
«Kuka siellä», kysyi mikrofoni tutulla Oiva Juntusen äänellä.
– Sutinen täällä vaan, aukase Oiva ovi!
«Mitä pirua sinä siellä teet? Eikö sinun pitäisi istua Långholmenissa?»
– Päästivät ulos, päästä sisäälle.
«Olet tainnut karata. Eikö viisi vuotta sitten sovittu että lusitte ihmisiksi ettekä karkaile. Koetahan muistella.»
– Ihan tosi, kakku on lusittu loppuun nyt. Paina jo sitä nappia saatana.
Mikrofoni sulkeutui tylysti. Toviin ei tapahtunut mitään. Viimein summeri äännähti lyhyesti ja Sutinen pääsi livahtamaan sisään.
Oiva Juntunen johdatteli Isolyömä-Sutisen saliin. Huone oli kalustettu siniharmailla nahkasohvilla ja laiskanlinnoilla. Seinillä oli suurikokoisia maalauksia ja monta metriä pitkä tammipuinen kirjahylly. Yhdellä seinällä oli stereokeskus. Sitä vastapäätä oli pieni baari, ja sen vieressä ammottavan suurikitainen luonnonkivitakka.
– Ota kengät pois, komensi Oiva Juntunen entistä rikostoveriaan, joka kiireesti nilisti viisi vuotta sitten muodissa olleet piikkikärkiset patiinit jaloistaan. Huumaava jalkahienhaju myrkytti huoneiston hetkessä.
– Pane ne kengät takaisin jalkoihin, murahti Oiva Juntunen vääntäen ilmastointilaitteet täysille. Kevyt humina hengitti Sutisen jalkahiet hetkessä pois.
Sutinen istui sohvalla äimistyneenä. Kylläpä kaveri oli hankkinut mojovan luukun!
Oiva Juntunen katseli arvioivasti rikostoveriaan. Epämiellyttävä tyyppi. Miehen puheet olivat rahvaanomaisia ja typeriä. Kuinkas muuten. Sutisen asusteet olivat kuluneet ja epämuodikkaat ja kertoivat kantajastaan kaiken oleellisen: nahkatakki, farkut. Tökerösti tatuoidussa ranteessa komeili sukeltajan kello, vaikkei Isolyömä-Sutinen osannut edes uida.
Oiva Juntunen huokasi. Mokoman roikaleen yhteiskunta oli nyt heittänyt hänen vaivoikseen.
– Mitäs olet suunnittellut, kysyi Oiva Juntunen, vaikka kyllä hän jo arvasi entisen kaivinkoneenkuljettajan viehtymykset.
Palavin sanoin Sutinen kertoili mihin kaikkeen hän oli aikeissa ryhtyä. Mitä pitemmälle juttu ehti, sitä vakuuttuneemmaksi Oiva Juntunen tuli siitä ettei moiselle roikaleelle kannattanut kultaa antaa. Rikollisuus ja kaikenlainen tapainturmelus siitä vain lisääntyisivät. Oli olemassa myös vaara että Sutinen humalluttuaan hölöttäisi kulu-arteestaan ja syöksisi sitä kautta myös Oiva Juntusen ahdinkoon.
Mies piti jollakin tavalla… eliminoida.
– Annappa se kultaplootu mulle, niin minä häippäsen tästä, vaati Sutinen.
Niinpä tietenkin! Noinko vaan tässä nyt kultaa ruvettaisiin jakelemaan, ihan kuin kyse olisi ryypyn tarjoamisesta. Oiva Juntunen ryhtyi selittämään virallisenpuoleisella äänellä, ettei tässä nyt toki ollut viisasta ryhtyä kultaa tasaamaan. Piti odotella pitkät ajat, sillä viranomaiset pitivät taloa silmällä ja oletettavasti olivat varjostaneet Sutista tämän tullessa Humlegårdille.
Oiva Juntunen antoi Sutiselle kaksituhatta kruunua ensi hätään ja ilmoitti että miehen sopi nyt lähteä.
– Hanki luukku jostakin, ja tavataan huomenna aamulla vaikka kymmeneltä siinä kapakassa Slussenilla, mikä se nyt on.
– Joo, Brendalla. Mä lähden sitten. Viiteen vuoteen en oo kaljalla käynykkään. Muista sitte tulla kymmeneltä. Heissan vaan, Oiva! Oli kuule mukava moikata pitkästä aikaa, tarkotan että ihan siviilissä.
Oiva Juntunen katseli kuinka Sutinen ylitti puiston ja hävisi kirjastorakennuksen taakse. Hänen tuli hiukan sääli roistopoloista. No, saisipa piruparka nauttia ihanasta vapaudesta sentään yhden vuorokauden verran. Se riitti Oiva Juntusen mielestä vallan hyvin Sutiselle. Hän teki itselleen piristävän drinkin ja väänsi ystävänsä Stickanin numeron. Miekkonen kuului tukholmalaiseen alamaailmaan, sen ylempiin kerrostumiin.
– Mitenkäs perheesi voi? Sehän hauskaa. Kuule, voisitko järjestää minulle ensi yöksi pienen murron? Pane joku tyyppi kalauttamaan vaikka kelloliikkeen näyteikkuna säpäleiksi. Varoita sitä ettei jätä sormenjälkiä, ei varsinkaan tavaraan. No, sitten käsket kaverin mennä aamulla kymmeneksi Brendalle. Siellä istuu suomalainen Isolyömä-Sutinen, muistatko? Sama mies joka vei sinultakin yhden rekkalastin Helsinkiin muutama vuosi sitten. Hoitele juttu niin että ne kamat joutuvat sille Sutiselle. Keksi joku kuriirijuttu vaikka. Se kyllä suostuu, vanha roisto. Tarjotkoon kaveri sille kaljaa, sillä on taatusti aamulla kova kankkunen.
– Mihin sinä oikein pyrit, kiinnostui Stickan.
– No ei tässä muuta, kuin että hoitele se Sutinen niitten kellojen kanssa jonnekin muka kohtauspaikalle, käsitäthän sinä. Sitten vaan soitat kytät sinne. Tavallinen juttu, kundi tuoreeltaan poseen taas.
Stickan käsitti homman oikein hyvin. Hän tiedusteli, voisiko hän pihistää osan ryöstösaaliista palkkioksi omalle miehelleen, joka keittelisi jutun kokoon[10 - keitellä juttu kokoon – заварить кашу, устроить что-л.].
– Kello sinne tai tänne, ei kuulu minulle, lupasi Oiva Juntunen. – Sitäpaitsi, minä voisin ostaa sinulle ja Evalle lentoliput Floridaan, sanovat ettei siellä tähän aikaan vuodesta ihan läkähdy. Eikö sovita juttu näin.
Seuraavana aamuna istui Isolyömä-Sutinen raastavassa krapulassa Brendalla. Hänen seuraansa lyöttäytyi muuan ruotsalainen pikkurosvo viekastelemaan ja oluita tarjoilemaan. Piti kuulemma viedä muovikassillinen kuumemmanpuoleista tavaraa yhteen taattuun kadunkulmaan puolilta päivin. Mikäpä siinä. Mutta kun olisi tapaaminen yhden kaverin kanssa.
Pari tuntia Sutinen odotteli Oiva Juntusta kapakassa, kädessään muovikassillinen täynnä varastettuja kelloja ja hopeisia kynttilänjalkoja. Sitten hän kyllästyi odottamiseen ja lähti viemään kelloja sovittuun paikkaan.
Sielläkään ei ollut ketään saapuvilla.
Vaan hetken perästä vaaleanharmaa Volvo kaartoi miehen luo. Kaksi popliinitakkista nuorta miestä astui ulos autosta, pyysi nähdä muovikassia, ja sitten he napsauttivat Isolyömä-Sutisen tatuoituihin ranteisiin käsiraudat. Noustiin autoon ja ajettiin pois,
Kun Stickan soitti Oiva Juntuselle ja ilmoitti että Sutinen oli hoideltu» kuntoon», huokasi Oiva osaaottavasti. Elämä kertakaikkiaan oli tällaista. Oli miehiä joille vapaus ei sopinut, ja Isolyömä-Sutinen oli juuri sellainen mies.
Mutta Långholmenista kantautui uusia, entistä uhkaavampia huhuja. Monimurhaaja, kauppateknikko Siira oli lähettänyt jo viidennen armonanomuksensa Ruotsin kuninkaalle. Alamaailmassa kuiskittiin että kaikkiin vankilasääntöhin lauhkeasti sopeutunut monimurhaaja saattaisi vihonviimein päästä vapaaksi.
Oiva Juntunen tunsi monimurhaaja Siiran hyvin. Miehen tilillä oli tosiaankin paljon rikoksia, sovitettuja ja sovittamattomia. Hän oli kelmeän paatunut mies, tunteeton piru, jonka jäljiltä yleensä löytyi pahasti hakattuja ja joskus hengiltä riistettyjä ihmisiä. Siiran kanssa ei voinut menetellä niin somasti kuin Sutisen suhteen. Siiralla oli tarkka tähtäyssilmä eikä säälintunnetta ollenkaan. Jos Siira tahtoi osuutensa kullasta, hän sen myös hankki, keinolla millä hyvänsä.
Mutta jos Siiralle antoi yhden kultaharkon, jäljelle jäisi enää kaksi… ja oliko varmaa, ettei Siira vaatisi myös Sutisen osuutta? Oiva Juntusesta alkoi tuntua että turvallisinta oli jättää myös Siira kullasta osattomaksi. Tappajat tarvitsevat rautaa, eivät kultaa, päätteli Oiva Juntunen.
Parempi oli häipyä Tukholmasta ennenkuin Siira pääsisi vankilasta. Monimurhaajalla oli ollut viisi vuotta aikaa punoa juonia entistä rikostoveriaan vastaan. Oiva Juntunen ei aikonut jäädä odottelemaan, mitä kaikkea kauppateknikko oli viidessä vuodessa päähänsä saanut. Kannatti kadota jäljettömiin, nopeasti ja tehokkaasti. Florida tuntui hyvältä.

3
Florida oli Oiva Juntuselle pettymys. Viileän Tukholman jälkeen trooppinen rannikko vaikutti helteiseltä ja hälisevältä. Päivät kuluivat pääasiassa ryypiskellessä, kun muutakaan tekemistä ei ollut. Rahaa kului kuin kosken nielemänä[11 - kuin kosken nielemänä – букв. будто проглоченный речным порогом, т. е. стремительно].
Oiva Juntunen tutustui muutamiin suomalaisiin roikaleisiin, jotka olivat paenneet kolttosiaan Floridaan. Yleensä näillä veikoilla oli tunnollaan maksamattomia veroja, konkurssirikoksia, kavalluksia, lahjomisia ja muuta sellaista. Jotkut harrastivat liiketoimintaa, toiset kuluttivat kotimaasta kähveltämiään rahoja. Selvin päin nämä miehet ylistivät amerikkalaista vapaata elämäntapaa, mutta juotuaan itsensä humalaan he valittelivat koti-ikävää vedet silmissä[12 - vedet silmissä – со слезами на глазах]. Pakolainen kaipaa kotimaahan vaikka olisi rikollinenkin.
Suomalaiset pitivät usein kosteita kutsuja, joissa grillattiin härkää, pärskittiin uima-altaissa ja vaihdettiin ajatuksia edellisellä viikolla tehdyistä paikallisista murhista ja murroista. Näissä kemuissa oli aina mukana tukevarunkoisia liikemiehiä, jotka ruskeina ja rasvaisina siemailivat viskiä. Mukana oli myös rypistymäisillään olevia entisiä missejä ja lihomisensa aloittaneita mannekiineja sekä muutama siipirikko[13 - siipirikko – букв. со сломанным крылом; неудачница] lentoemäntä.
Muuan johtaja Jabala, peräisin Savosta, entiseltä nimeltään Jäppilä, kertoili Oivalle olemisistaan. Hänellä oli suuri vene, kaunis talo hyvällä paikalla ja kaksi autoa. Johtaja Jabala oli republikaani, joten kaiken piti olla mallikelpoisessa kunnossa. Vaan ei:
– Viiteen vuoteen en ole muikkukukkoa nähnytkkään, uskotko sie Oiva? Lihapullia tekee joskus niin perkeleesti mieli että mahaa polttelee. Nämä täkäläiset hampurilaiset sinä tiiät.
Jabala murehti sitäkin ettei hän ollut vuosiin edes nähnyt oikeata raitiovaunua.
– Jos sais yielä joskus ajaa kolmosen ratikalla Kalliosta Kauppatorille… ja siellä voisi ostaa kymmenkiloisen lohen ja graavata sitä. Täällä on vaan tuota valtameren valkeata kalaa, ja omalla autolla pitää aina söhlätä. Vaan eniten minä oon savusaunaa täällä kaivannu. Ajattele! Löylystä suoraan järveen ja sitten vilvoittelemaan saunan seinustalle. Lenkkimakkaraakaan[14 - lenkkimakkara – кольцо колбасы] täältä et saa! Tavallista rehellistä hampparia täällä ei yksikään teurastamo osaa valmistaa. Jos minä pääsisin Suomeen vaikka yhdeksi yöksi, niin minä menisin saunaan ja söisin perkele kilon lenkkimakkaraa kylmiltään ja joisin saavillisen kotikaljaa päälle.
– Onhan sinulla sauna, huomautti Oiva Juntunen.
– Kuka sitä tämmöisessä helteessä saunoo. Ensin on hellettä viikkokausia, ja sitten mereltä puskee kamala tornaado. Veneet se hakkaa säpäleiksi, katot lentelee mailien päähän ja nuo perkeleen palmut kaatuilevat uima-altaaseen. Jos ei myrsky revi taloa niin gangsterit hakkaavat ikkunat sisään ja rohmuavat talon tyhjäksi. Minä nukun kellarissa, ei sitä muualla uskalla. Sisäkkö meillä makuuhuoneessa nukkuu, mutta se onkin neekeri. Ajattele, neekeriä täytyy nukuttaa omassa sängyssä! Vaan pirullisinta täällä on se ettei syksyllä tule talvea niinkuin muualla. Kanadaan pitää lentää jos mielii suksille päästä.
– Onhan täällä kauniita naisia sentään, esitti Oiva.
– Herppeshuulia, niin.
Oiva Juntunen kysyi, minkä taki Jäppilä sitten täällä asui ja eli, kun niin kovasti kaipasi Suomeen?
– Kaksi konkurssia ja muuta semmoista siinä vaan on. Hyvä kun eivät käy täältä linnaan hakemassa. Tänne minä jään, pakko. Eikähän tässä mitään, mutta aina kun Suomesta tulee mies niin tulee asioita mieleen. Muuten, sinähän voisit hommata minulle vähän rahaa? Jäi sinne Vanhaan Maahan. Sinä kun olet tommoinen rehdin tuntuinen mies niin rupiappa kuriiriksi. Lentelet ja lomailet, kyllä se onnistuu.
Oiva Juntunen ajatteli omia kultaharkkojaan. Näytti siltä ettei niittenkään tuominen valtameren yli olisi kovinkaan helppoa. Hän ei voinut Jabalaa auttaa, mutta lupasi tuoda muikkusäilykkeitä jos sattuisi tulemaan joskus toiste.
– Niinhän ne kaikki lupaa. Yksikin kaveri lupasi hommata Suomesta kunnon ruisleipiä tänne mulle. Perkele toi rinkeleitä, mitä minä niillä.
Oiva Juntunen totesi ettei hän ollut Floridassa turvassa kauppateknikko Siiran vaatimuksilta. Tännehän kaikki roistot kokoontuvat, miksei sitten Siirakin.
Jonakin kauniina aamuna kauppateknikko Siira saattaisi ilmaantua huvilan terassille revolveri kourassa. Olisi siinä selittelemistä. Tappaisi se sika, aivan varmasti.
Oiva Juntunen matkusti New Yorkiin. Hän ajatteli asettua sinne asumaan. Suurkaupungista ei Siira häntä ikinä löytäisi.
Mutta jo ennenkuin Oiva Juntunen oli ehtinyt asettua hotelliin hänet ryöstettiin. Keskellä päivää, keskellä katua, ihmisten keskellä. Gangsterit veivät rahat, hyvä kun eivät ampuneet. Lähtiessään yksi niistä riuhtaisi silkkisen solmion Oivan kaulasta. Jättivät sentään passin ja enimmät vaatteet.
Putipuhtaaksi ryöstetty[15 - putipuhtaaksi ryöstetty – подчистую ограбленный] mies ei miljoonakaupungissa ole mitenkään erityisen kadehtittava olento. Oiva Juntunen marssi Ruotsin konsulaattiin, jossa häneen suhtauduttiin vieroksuen.
– Finne igen[16 - finne igen – шв. снова финн], sanoivat Ruotsin viranomaiset ja pudistivat säälien päätään. Oiva Juntunen pyysi apua Suomen konsulaatista. Hän sai matkalipun, mutta ei Tukholmaan jossa asui, vaan Helsinkiin, koska hän oli Suomen kansalainen.
– Kas kun ette pyydä matkarahoja Moskovaan, sanoivat viranomaiset. – Menette Helsingissä sosiaalitoimistoon ja pyydätte sieltä matkarahat Tukholmaan. Me hoitelemme täällä vain näitä pitkiä linjoja.
Sosiaaliluukulleko tässä toimitettiin miestä, jolla oli savolaisessa sontatunkiossa kolmekymmentäkuusi kiloa 24 karaatin kultaa? Irvokasta. Mutta useinkos viranomaisten hommissa on järkeä.
Lentokoneessa Oiva Juntunen päätti ettei hän toista kertaa Amerikkaan matkustaisi. Kyllä maailmassa piti olla varmempia pakopaikkoja tavalliselle rosvolle.
Seutulassa Oiva Juntunen soitti Tukholmaan ruotsalaiselle roistoystävälleen Stickanille, joka lähetti rahaa. Heti pikamääräyksen saatuaan Oiva vuokrasi upean auton ja ajoi Vehmersalmelle, autioituneelle kotitilalleen. Siellä häntä odotti ruostunut ojalapio ja maailman kallein sontatunkio.
Siinä maailmalta palannut poika asteli kotimökkinsä niin tutulla pihapolulla katsellen vesoittuneita vainioita, jotka vihersivät alkukesän lempeydessä. Hän ajatteli että todella, kotimaa oli sittenkin suloisen kaunis. Miten ihanasti ikivanha pihapihlaja suhisi kesätuulesssa!
Mutta Oiva Juntunen ei mennyt tupaan, vaan loi katseensa navetan taakse, nokkosia ja koiranputkea kasvavan lantakasan suuntaan. Kuinka kauniina se kohosikaan harmaantuneen karjasuojan kupeesta… siinä oli ytyä, kasvuvoimaa, siinä oli kultaa! Siinä oli Oiva Juntusen aarrekätkö, ovela kassakaappi. Mutta heti kun kauppateknikko, monimurhaaja Siira saisi Ruotsin ajattelemattomalta kuninkaalta armon, ja vapauden, tämä säntäisi haistelemaan Vehmersalmen maisemia. Siitä ei ollut epäilystäkään, ja sen takia kulta piti nyt siirtää turvaan.
Oiva Juntunen työntyi sisälle harmaaseen vajaan, jossa ruostunut niittokone tervehti häntä hellästi.
Lapio kädessään Oiva palasi vajasta ja asteli tunkiolle. Nokkoset pistelivät nilkkoihin ohuitten kreppisukkien läpi, mutta siitä viis[17 - siitä viis – это неважно / всё равно]. Mies seisoi nyt kultaisen karjalannan päällä.
Mittapiste navetan nurkasta piti olla kolme ja puoli metriä, toinen koordinaatti sontaluukusta vähän vaille kaksi metriä. Oiva Juntunen iski lapion kultaisen leikkauksen keskipisteeseen. Se oli kuin kassakaapin numerolukon ensimmäinen numeron pyöräytys.
Syvällepä kulta olikin tullut haudatuksi. Kaivettuaan tunnin verran Oiva sai aikaan metriä leveän ja puolta syvän kuopan, mutta kultaa ei löytynyt. Hikisenä ja puolikengät sonnassa Oiva nousi ylös kaivannosta. Suunnaton pilvi sinimahaisia kärpäsiä seurasi kullankaivajaa tunkion laelle. Oiva pani tupakaksi ja kuivasi otsaansa hiestä.
– Saatana, virkkoi mies myrtyneenä.
Tupakoituaan Oiva palasi taas työhönsä. Ei maailma laiskoja elätä[18 - Ei maailma laiskoja elätä. – посл. Мир ленивых не прокормит.]. Hän otti uudet, entistä laajemmat koordinaatit ja ahkeroi tunkiolla vielä tunnin verran. Syntyi valtava kuoppa, ja viimein ahkeruus palkittiin. Kolme kultaharkkoa kolahti vuorollaan lapioon. Oiva Juntunen kanteli kalliit harkot pihalle, vinttasi kaivosta vettä ja pesi ne sonnasta puhtaiksi.
Siinä lojui pihanurmella kolme kahdentoista kilon kimmeltävää hienokultaharkkoa, kyljissään Australian valtionpankin leimat. Oiva Juntunen siveli kylmää jalometallia. Kämmen hikosi, sydän löi tavallista nopeammin. Tätä saalista hän ei koskaan suostuisi jakamaan monimurhaaja Siiran kanssa.
Naapurin ukko ajeli traktorilla pellollaan. Oiva Juntunen piilotti kullan nopeasti auton matkatavarasäiliöön, jonka hän huolellisesti lukitsi. Sitten hän heilautti kättään ukolle, joka ajoi pihaan ihmettelemään vierasta.
– Ka, Oevahan se siinä! Lomillekko Ruottista asti tulit?
Naapurin isäntä katseli Oivaa hetken.
– Vaan on sulla patiinit paskassa. Mie lämmitän saunan, tuu meillen yöksi.
– Kävelin tuossa tunkiolla, kaivoin matoja. Jos vaikka iltasella kävisin ongella.
Myöhemmin, ongelta tultuaan, Oiva meni naapurin ukon kanssa saunaan ja otti oikein tuhdit löylyt. Hän kävi järvessä ja tarinoi ukon kanssa.
– Sinä se Oeva lienet Ruottissa hyvissä hankkeissa kun nuin on herran kamppeet ja tuommonen auto.
– No, toimeen on tultu.
– Hyvin siellä kuuluu pyhältävän sillä sun serkkupojallakin siellä Sytneyssä. Kuulemma iso tirika siellä. Kävi viime viikolla ja kovasti kehu. Lähetti sulle terveisiä, käski käymään. Sano että soitat vaan niin se noutaa kentältä.
Aamulla Oiva Juntunen hyvästeli naapurinsa. Hän nousi autoon, käänsi keulan kohti pohjoista. Jospa ajelisi Lappiin asti? Sinne kun kullan piilottaisi, niin eipä Siira saalista löytäisi vaikka ikänsä erämaita tonkisi.
Voisi samantien itsekin jäädä erakoksi, kultaa vahtimaan.
Rovaniemellä Oiva Juntunen yöpyi, hankki aamulla retkeilyvarusteet ja hiukan muonaa, ja lähti sitten myymään kultaa Kyanderin kultasepänliikkeeseen. Hän mursi yhdestä harkosta mojovan kimpaleen, kääri sen vessapaperiin ja asteli Kyanderin puheille.
Kyander, jolla oli kokemusta Lapin kullankaivajien hippujen markkinoinnista, totesi oitis että kyseessä oli 24 karaatin hienokulta.
– Punnitaampa, hän totesi luuppi silmillään.
Kulta painoi neljä unssia ja rapiat. Oiva Juntuselle maksettiin siitä 11 400 markaa, käteisellä. Kyanderia ei kiinnostanut vähimmässäkään määrin, mistä kulta oli peräisin.
Kun kaikki asiat oli toimitettu, suuntasi Oiva Juntunen ajokkinsa keulan kohti pohjoista. Hän valitsi Käsivarteen johtavan tien, ajoi Kittilään, ohitti Sirkassa ja Tepastossa pitkiä sotilaskolonnia, ja saapui viimein Puljuun, mitättömään erämaakylään suurten suoalueitten keskellä. Siellä hän päätti hylätä autonsa ja oijustaa metsään. Hän keinotteli raskaan kultarepun selkäänsä ja suunnisti kohti länttä.
Puolitoista vuorokautta Oiva Juntunen hoippui kultalastissa yhä syvemmälle erämaahan. Mitä pitemmälle hän ennätti, sitä varmemmaksi hän tuli: ikipäivinä monimurhaaja Siiran kynnet eivät ylettyisi tänne asti kultaa tasaamaan.
Viimein Oiva Juntusen voimat loppuivat. Hän piilotti kullan pienen hiekkaharjanteen kupeeseen, paikkaan jossa levisi jääkautista pirunpeltoa muutaman aarin alalla. Oiva Juntunen kieritti muutamia suuria kivenlohkareita syrjään ja kätki kolme kultaharkkoa näin syntyneeseen luolaan. Ennen piilon peittämistä hän kumartui kultaharkkojen puoleen ja antoi kuuman suudelman viileälle jalometallille.
Väsyneenä Oiva Juntunen sytytti savukkeen ja ajatteli että oli eksyksissä. Mutta sen parempi. Hän ei tiennyt missä oli, sitä ei tiennyt kukaan. Kulta oli nyt niin varmassa tallessa ettei koskaan. Se oli kaivettu esiin jossakin Australian pohjoisessa territoriossa, ja nyt se oli täällä. Oiva Juntunen istui kivellä, jonka alla harkot makasivat, ja poltteli tupakkaa onnellisena.

4
Majuri Sulo Armas Remes istui pataljoonankomentajan toimistossa naama punaisena. Suuri sydän hakkasi rasittuneesti jykevien kylkiluiden takana. Pää tärähteli, mahassa velloivat keltahappoiset liemet. Päätä ei sentään särkenyt, sillä majuri Remeksellä oli semmoinen pää jota ei särje koskaan, ei vaikka se halkaistaisiin.
Majuri Remeksellä oli hitonmoinen kohmelo. Yleensäkin hänellä oli kauhea krapula tähän aikaan vuorokaudesta, aamupäivällä. Majuri Remes oli neljänkymmenen ikäinen suurikokoinen aktiiviupseeri, karkeaääninen ja juoppo. Oikea röhmy.
Majurin työpöydän laatikossa oli ladattu pistooli, ylimmässä laatikossa. Samassa laatikossa oli myös pullollinen pomeranssiviinaa[19 - pomeranssiviina – померанцевая водка (настоянная на померанцевых корках; померанец – горький апельсин)]. Muissa laatikoissa oli jalkaväkipataljoonan koulutusohjelmia ja kellastuneita kalustoluetteloita.
Majuri Remes veti laatikon auki ja otti sotilaspistoolin käteensa. Hän katseli verestävin silmin sinisenkiiltävää asetta, tunnusteli karheilla sormillaan kylmää rautaa, poisti varmistimen ja veti panoksen piippuun. Hetken hän hyväili aseen liipasinta, sulki sitten silmänsä ja työnsi aseen piipun suuhunsa. Tovin hän imeskeli pistoolinpiippua kuin tuttia.
Kuitenkaan majuri ei laukaissut asetta, vaikka vähällä se oli. Hän lakkasi kuolaamasta kuoleman suuta[20 - kuolata suuta – трепать языком, говорить чепуху], varmisti aseen ja työnsi sen takaisin laatikkoon. Sitten hän otti esiin pomeranssipullon.
Majuri katsoi kelloa. Se oli vähän yli kymmenen. Voisiko kenties siemaista vähäisen siivun pomeranssiviinaa, vaikka kieltämättä olikin melko varhainen vuorokaudenaika?
Korkki ratisi tutulla äänellä pullon auetessa. Voisikohan todella naukata vähän, mietiskeli majuri. Hän vei pullon suuhunsa, kitapurjeet avautuivat. Pari kertaa aataminomena muljahti, häijyä viinaa lorisi kurkkutorvea pitkin alas avaraan mahaan, jossa vatsahapot kävivät riehakkaaseen taisteluun pomeranssiviinaa vastaan.
Majuri sulki silmänsä. Kylläpä ottikin lujille. Kämmenet hikosivat, sydän teutaroi rinnassa, hiki pusertui otsalle. Maha kurisi, majurin piti riuhtaista itsensä tuolista ja juosta vessaan. Hän oksensi mahansa tyhjäksi, pesi hampaat, kurlutti suussaan vettä, piteli sydänalaansa, kuivasi vetistyneet silmänsä jotka paloivat verestävinä palloina kärsivän miespoloisen päässä. Kaksi voimisteluliikettä, kädet ylös ja alas, lievä kumarrus… ja sitten takaisin pomeranssiviinan pakeille.
Uudempi ryyppy pysyikin jo sisällä. Heti sydämen raskas iskentä keventyi. Enää ei hikeä pursunnut nahasta ulos yhtä haisevan vuolaana kuin äsken. Majuri Remes kampasi karhean tumman tukkansa, otti yielä yhden nopean ryypyn ja pani pullon pois.
– Kyllä tämä tästä taas.[21 - Kyllä tämä tästä. – Ну вот, уже лучше!]
Majuri onki käsiinsä kasan papereita, karttoja ja luetteloita. Hän oli pataljoonan komentaja, mutta paljonkos tavallisen pataljoonan asioista oli hoitamista? Prikaatin esikunta oli määrännyt hänet valmistelemaan suuria sotaharjoituksia Lappiin. Ikävää puuhaa. Harjoituksiin ottaisi osaa prikaati ja joukkoja muistakin saman sotilas-läänin yksiköistä.
Majuri Remes oli koulutukseltaan pioneeri ja esiupseeri, mutta tässä hän nyt istui, puskajussipataljoonan komentajana mitättömässä varuskunnassa. Hänen oikea paikkansa olisi ollut pioneeripataljoonassa, erillisessä yksikössä, tai paremminkin pääesikunnassa. Mistä lie johtunut että hänen uransa oli juuttunut tähän, tämän mitättömän pöydän ääreen.
Majuri kaavaili kartalle hajamielisesti tulevia harjoitusalueita. Kokoontumispaikat, hyökkäysurat, viivytyslinjat, joukkojen keskityskuljetukset, huoltopisteet… Eversti oli hänelle tämän ikävän työn antanut. Nyöryyttävää kansliahommaa kun sitä oikein ajatteli. Joskus teki mieli repäistä eversti Hannista nyrkillä kasvoihin.
Majuri katseli nyrkkiin puristunutta kättään. Siinä oli moukari joka heilahti herkästi. Sillä nyrkillä oli lyöty turpiin erästäkin miestä. Se oli luumöykky, joka automaattisesti puristui kokoon aina kun Remes tuli juovuksiin.
Majuri Remes komensi kirjurivarusmiehen toimistoonsa. Alikersantti lopsautti veltonpuoleisen asennon. Remeksen teki mieli kietaista poikaa nenälle, mutta eihän sellaista puolustusvoimissa sallittu. Hän ojensi pojalle tuhruisen kympin ja määräsi:
– Juoskaapa alikersantti sotilaskotiin ja tuokaa pari pulloa jotakin hiilihappoista virvoketta. Närästää hiukkasen.
– Kyllä herra majuri, ainahan teitä närästää, vastasi kirjuri ja otti jalat alleen[22 - ottaa jalat alle – пуститься наутёк].
Saatanallinen nulikka, ajatteli majuri Remes. Pirunko takia minun piti sille ruveta selittelemään? Tottahan nyt komentaja saa limsaa juoda työaikana, ei kai se sentään ole kiellettyä.
Pian kirjuri toi virvokkeet. Majuri ärjäisi hänet ulos huoneesta. Sitten hän kaatoi pomeranssiviinaa hammasmukiin ja laimensi sen limonadilla. Jäitä juoma hieman kaipasi, mutta meni se näinkin.
– Siedettavää vaikkei hyvää. Tehokasta joka tapauksessa.
Puhelin soi. Vaimo, perkele.
– Kuule Sulo. Meidän täytyy keskustella. Eihän meidän avioliitolla enää ole mitään tarkoitusta.
– Älä soittele tänne, minulla on töitä.
– Mina en kestä tätä enää. Ihan totta, Sulo. En minä ole hysteerinen, sinä vaan olet niin kauhea että minun kestokykyni murtuu jonakin päivänä.
Tätä se oli aina. Vaimo vaati ja valitti. Majuri Remes piti itseään sentään suhteellisen ymmärtäväisenä aviomiehenä, mitä nyt joskus vähän läimäytti akkaa. Kurittaa karhukin pesuettaan, miksei sitten majuri. Sitäpaitsi, ei Remeksellä ole ollut mitään sitä vastaan että vaimo ottaisi hänestä avioeron. Lapset, kaksi niitä oli, olivat onneksi jo aikuisia. Nuoria naisia, toinen jo naimisissa, toinen huulella[23 - olla huulella – приблизиться к осуществлению чего-л.]. Hutsuja molemmat… no, vaimo ne oli piloille hellinyt[24 - helliä piloille – испортить, избаловать].
– Puhutaan illalla. Minulla on töitä, usko nyt Irmeli. Hei.
Majuri sulki puhelimen. Irmeli… olihan siitä jo aikaa, kun hän oli mennyt naimisiin tuonnimisen tytön kanssa. Kadettikoulun toisella vuosikurssilla se oli tapahtunut. Irmeli oli ollut kaunis nainen. Kaikilla upseereilla oli kauniit vaimot. Se johtui kadettien sinisistä univormuista. Kadetit ovat suloisia ja topakoita kuin sinitiaiset; kauniit tytöt rakastuvat heihin herkästi. Niin oli tapahtunut Remeksellekin. Miehet käyvät vuosien mittaan ärtyneiksi, ja samaa tahtia kasvaa vaimojen hysteerisyys. Ellei miehen ylennys tule ajallaan, alkavat rouvat häpeillä. Suomen armeijan hierarkiaa ylläpitävät aviovaimot. Everstien rouvat kadehtivat kenraalittaria, kapteenskat kantavat kaunaa[25 - kantaa kaunaa – питать неприязнь, затаить обиду] majurien muijille.
Remes tiesi ettei hänestä koskaan tulisi edes everstiluutnanttia, puhumattakaan että hän saisi kurkkunsa molemmille puolille kolme everstin ruusuketta. Se oli kova paikka vaimolle. Joskus nuorempana Remes oli kuvitellut ylenevänsä kenraalimajuriksi saakka… silloin se oli tuntunut jopa luonnolliselta. Mutta ei enää. Nyt oli kysymys siitä, jaksaisiko hän pysyä kelkassa yleensäkään mukana. Pääsisikö kunnialla edes eläkkeelle? Prikaatinkomentaja oli äsken antanut henkilökohtaisen varoituksen. Suullisesti.
«Kuulkaahan majuri. Teidän väkivaltainen käytöksenne ei ole sopusoinnussa puolustusvoimien kasvatustehtävän kanssa. Katsokaa tämä isälliseksi varoitukseksi. Tiedätte mitä se merkitsee.»
Semmoisia eversti oli puhellut. Tästä ei ollut pitkä matka potkuihin, sen majuri Remes kyllä hyvin tiesi.
Puhelin soi. Eversti Hanninen kyseli sotaharjoitussuunnitelmasta. Eikö se vieläkään ollut valmis esiteltäväksi?
Puhelun päätyttyä majuri Remes kaatoi itselleen aika lorauksen pomeranssiviinaa. Toinen virvokepullo oli jo tyhjä. Miten masentavaa elämä olikaan. Lomallekaan ei tehnyt mieli kun ei ollut rahaa.
Majuri Sulo Armas Remes ajatteli että hänen puolestaan kolmas maailmansota voisi syttyä vaikka heti. Siitä vaan! Sota ratkaisisi kaikki hänen ongelmansa. Sodan sytyttyä majuri komennettaisiin pioneeripataljoonan kärjessä rintamalle… murrostettaisiin, sulutettaisiin, viritettäisiin metsät ja tiet miinoja täyteen, rakennettaisiin hyökkäysuria ja siltoja. Koko maailma palaisi. Kukaan ei silloin olisi kyselemässä, vieläkö majuri Remes ryyppäili. Sota polttaisi tuhkaksi kaikki rauhanajan typerät nöyryytykset. Majuri Remes tiesi että hän oli sotilas, peloton ja julma mies. Rauhallinen elämä tuhosi hänet.
Mutta kolmas maailmansota ei ikävä kyllä syttynyt sinäkään aamuna. Remes pakotti itsensä paneutumaan sotaharjoituksen suunnitteluun. Hänen käsialansa oli hoipertelevaa, hyökkäyslinjoista tuli tarkoitettua laajempia. Mutta olihan Lapissa tilaa nulikoitten juosta.
Majuri Remes ajatteli ottaa palkatonta virkavapaata. Jos saisikin olla vuoden poissa tästä kurjasta lävestä, puskajussipataljoonasta. Voisi mennä vaikka teknilliseen korkeakouluun suorittamaan jonkin arvosanan. Kyllä kai sitä vielä osasi lukea, vaikka kirjoittaminen olikin yhtä perkelettä. Ei osunut kunnolla kirjoituskoneen näppäimiin: etusormet juuttuivat kirjasinten väliin kun löi oikein lujaa. Majuri iski nyrkillä kirjoituskonetta. Kirjurin pelästynyt naama vilahti oviaukossa.

5
Majuri Sulo Armas Remes joi pomeranssiviinan loppuun, ja teki sitten sotilaallisen päätöksen:
– Minä lähden.
Hän soitti prikaatinkomentajalle ja pyysi virkavapaata. Vuodeksi. Teknillisessä korkeakoulussa harjoitettavia jatko-opintoja varten. Pioneerimajuri tarvitsi teknistä perustietoa nykyisinä nopean kehityksen aikoina. Oli kysymys Suomen turvallisuudesta sitä paitsi. Jos pioneeriaselaji jää kehityksessä jälkeen, miten silloin Suomelle tulevassa sodassa käy?
Eversti Hanninen ilahtui. Oliko juoppolalli lopulta tullut järkiinsä ja yritti parannusta?
– Minä puollan juttua. Mutta hoitele ensin sotaharjoitukset, sitten voit mennä.
– Kuule, kiitos herra eversti.
– Palkallisena sitä virkavapaata ei kuitenkaan voi antaa.
– En minä tässä kerjuulla[26 - olla kerjuulla – нищенствовать, просить милостыню] olekaan, sanoi majuri ja sulki puhelimen. Hän tunsi olevansa nyt täysissä voimissaan. Elämänmuutos oli tiedossa, tämä saastainen pataljoona jouti häneltä vuodeksi vaikka sotavankeuteen.
Remes toimi tehokkaasti. Hän laati nopeasti sotaharjoitussuunnitelmat, antoi ne kirjurille puhtaaksikirjoitettavaksi ja ryhtyi sitten järjestelemään perheasioitaan. Vaimolle, Irmelille, jolta oli tapana pimputella perintöflyygeliä, hän sanoi:
– Se myydään. Saat matkustaa vaikka Espanjaan. Osa rahoista annetaan tytöille. Sotaharjoitusten jälkeen puhutaan lisää.
– Flyygelistä saatiin 14 000 markkaa. Rouva Remes lensi oitis Espanjaan, ja majuri itse keskittyi sotaharjoitussuunnitelmien loppuunsaattamiseen, sekä jokseenkin ahkeraan juopotteluun.
Koitti heinäkuu, kuumana ja sotaisena. Pataljoona kuormattiin rautatievaunuihin. Junaan liitettiin upseereille henkilövaunu, ja sitten lähdettiin kolkuttelemaan kohti pohjoista. Junassa Remes joi ja lauloi.»Tää on viimeinen taisto», hän kajautteli. Kukaan ei nukkunut vaunussa koko yönä.
Aamulla pataljoona kuormattiin Rovaniemellä autoihin. Majuri Remes raahautui nelivetoiseen maastoautoon, jota ohjasi alikersantti Säntälä. Poika sai käskyn ajaa ensimmäiseksi Rovaniemen viinakauppaan. Sieltä ostettiin puoli kuormallista pomeranssilla maustettuja viinoja, ja sen jälkeen kärryn keula usutettiin kohti pohjoista.
Sotaharjoitusalueeksi oli valittu Pallastunturin itäpuoliset asumattomat erämaat. Majuri Remeksen alkuperäisiä sotasuunnitelmia oli monin tavoin käpälöity, mutta harjoitusten perusasetelma oli sentään säilynyt. Sen mukaan taistelevia osapuolia oli kolme eikä kaksi kuten normaalisti sodissa. Oli siis sinisiä ja keltaisia ja niitten lisäksi vielä vihreitä. Siniset olivat suomalaisia, keltaiset venäläisiä ja vihreät länsiliittoutuneita. Majuri Remeksen jalkaväkipataljoona oli sinisiä eli suomalaisia.
Remeksen suunnitelman alkutilanne oli seuraavanlainen: Varsovan liiton ja Naton joukot ottavat yhteen tavanomaisilla aseilla Suomen maaperällä, ja mukaan kiiruhtavat myös suomalaiset joukot tarkoituksenaan häätää molemmat hyökkääjät takaisin sinne mistä ovat tulleetkin. Kyseessä oli siis eräänlainen kaikkien sota kaikkia vastaan. Harjoituksen tarkoituksena oli selvittää, miten kolmikeskeiset sotatoimet Lapissa käytännössä menestyivät. Koska osapuolia oli näin monta, tarvittiin laajoja harjoitusalueita, ja Pallaksen itäpuoliset erämaat sopivat tarkoitukseen hyvin.
Majuri Remes ajoi jeepillä Puljuun, kahdensadanviidenkymmenen kilometrin päähän Rovaniemeltä. Siellä oli joukkojen keskitysalue ja sinne perustettiin sotaharjoitusten komentopaikka. Majuri Remes ei siellä viihtynyt, sillä Puljuun oli tulossa liuta everstiluutnantteja, muutama eversti ja kaksi kenraalia. Niitten kyylien silmissä ei sopinut keikoilla juovuksissa.
Niinpä majuri Remes käski alikersantti Säntälän ajaa jeepin kahdeksan kilometriä Puljusta länteen, metsäautotietä pitkin Siettelöselkään, jonne hän perusti pataljoonan komentopaikan. Joukkueteltta kohotettiin pienen hiekkaharjanteen kylkeen, kaksi varusmiestä sai tehtäväkseen tappaa teltasta sääsket, ja sitten teltan lattialle leviteltiin vaahtomuovialustoja nukkumasijoiksi. Majuri ryypiskeli pomeranssiviinaa, ja hyvissä ajoin iltapäivällä hän oli jo sammunut. Aamulla kahdeksan maissa komppanianpäällikkö, kapteeni Ollinkyrö herätteli komentajan.
– Herra majuri. Puljutunturin suunnasta on tiedustelujen mukaan tunkeutumassa keltaisia joukkoja arviolta divisioonan verran. Samaan aikaan lännestä Raattaman kautta etenee vihreitä joukkoja tarkoituksenaan kohdata keltaiset Vitsikkokasken Pokkuvaarassa, jossa on siis odotettavissa raju taistelu, kun otetaan huomioon että molemmilla osapuolilla on käytettävissään suuret määrät maastoon tottuneita joukkoja.
– Entä sitten, urahti kohmeloinen majuri.
– Meidän yksikkömme tehtävänä on seurata taistelun kulkua ja sulkea tappiolle jäävän osapuolen pakeneminen siten, että voittoisat joukot voivat kaikessa rauhassa tuhota ne. Sitten pataljoonamme käy hyökkäykseen taistelun heikentämää voittajaa vastaan. Suunnitelman mukaan se tapahtuu ylihuomenna. On mahdollista että vihollinen yrittää perääntyä idässä Puljutunturin suuntaan ja sen taaksekin, tai toinen vihollinen lännessä Salankiselän maaston kautta Raattamaan ja sieltä tiestöjä pitkin Muonioon.
Majuri Remes ajatteli että loppuviikosta sotaharjoitus hyvinkin voisi siirtyä Pallakselle saakka. Pallastunturin hotellissa voisi käydä syömässä poronkäristystä ja naukkaamassa ryypyt koskenkorvaa. Mutta nykyään kaikki oli niin hirveän kallista… jos tämä olisi oikea sota, ei rahasta tarvitsisi välittää. Voisi marssia Pallaksen hotelliin, syödä, juoda ja saunoa mielin määrin ja kuitata laskun konepistoolilla.
Pari Drakenia[27 - Draken – шведский сверхзвуковой истребитель «Дракен»] vongahti komentoteltan yli. Esikunta juoksi poteroihin. Majuri Remes käytti tilaisuutta hyväkseen, kaivoi patjan alta pullon pomeranssiviinaa ja otti aamuryypyn. Kun ilmavaara oli ohi, hän tunsi olonsa jo paremmaksi.
– Pataljoona ryhmittyy hyökkäykseen tämän päivän ja huomisen kuluessa, määräsi majuri. Pioneerijoukkue saa rakentaa sillat molempien Siettelöjokien yli. Pääosa pataljoonasta sijoitetaan Puljun Kiimatievojen maastoon, jonne kaivaudutaan ja valmistaudutaan taisteluun. Pataljoona tiedustelee aktiivisesti sekä koilliseen että länteen, myös yöllä.
Iltapäivällä Siettelöjokien yli oli rakennettu sillat. Majuri ajatti itsensä Kuopsuvaaraan, jonne hän siirrätti pataljoonan konekiväärikomppanian ja pioneerijoukkueen raivaamaan hyökkäysuria.
Silloin tällöin seudun yli lensi pari hävittäjää tai yksinäinen keskiraskas helikopteri. Idästä kuului aika ajoin tykistön harjoitusammusten jylinää. Muuten oli raukean rauhallista, melkein unettavaa. Majuri Remes makoili teltassa siemaillen viinaa. Ei sotaa selvin päin kestä, hän filosofoi.
Pataljoonan komentopaikalle tuli puhelu, jossa ilmoitettiin että Puljusta oli tulossa kenraali, muutamia sotilasasiamiehiä ja jokunen eversti tarkastamaan sinisten kärkipataljoonan toimintaa.
Remes pakeni tarkastusta Kuopsuvaaran taakse. Hänen lähettinsä sai tehtäväksi ilmoittaa heti kun isot herrat olivat lähteneet.
Kuopsuvaaran pohjoisrinteellä oli vanha suuri tukkikämppä. Majuri tutki rakennusta. Tässä olisi mukava viettää loppukesiä loikoillen ja lepäillen.
Lähetti toi tiedon että herrat olivat käyneet ja lähteneet. Majuri saattoi hoippua taas tukikohtaansa. Hän ryyppäsi pomeranssia ärtyneenä. Tullaan tällä tavalla nuuskimaan ammattisotilaan työtä. Majuri päätti hyökätä heti. Samantekevää minne! Nyt riitti makoilu ja pakoilu.
Majuri piti upseereilleen käskynjaon. Kukin komppania ja erillinen joukkue sai selvät tavoitteet. Pataljoonan pääosien olisi heti ryhdyttävä avoimeen hyökkäykseen Vuossijänkän suuntaan. Siellä koukattaisiin vihreitten niskaan pohjoisesta. Keltaisia hätyytettäisiin sitten myöhemmin.
– Heti töpinäksi[28 - Heti töpinäksi! – За дело!]!
Kapteeni Ollinkyrö yritti vastustella. Hän vetosi siihen että tässä ryhdyttiin nyt sotatoimiin vuorokautta liian aikaisin. Majuri ärjäisi hanelle:
– Pataljoona on minun komennossani! Teette niinkuin minä määrään tai joudutte sotaoikeuteen, kapteeni hyvä. Saatana minä teloitan teidät ellei toimintaa synny.
Kapteeni Ollinkyrö ajatteli, että jos hän tekisi juopuneesta majurista raportin, se merkitsisi Remekselle tuntuvia vaikeuksia. Mutta tuommoinen röhmy saattaisi sitä ennen hakata valittajalta pään murskaksi… Ollinkyrö kyllä tunsi Remeksen maineen. Niinpä kapteeni harkitsi oikeaksi totella esimiestään, ihan niinkuin Suomen puolustusvoimissa aina on tehty ja aina tullaan tekemään.
Tuhat miestä sonnustautui taisteluun.
Illalla saatiin kosketus vihreisiin eli Pohjois-Atlantin liiton kypäräpäisiin sotilaisiin Vuossiselän maastossa.
– Hakkaa päälle[29 - Hakkaa päälle. – Голову с плеч!], karjui majuri Remes.
Syntyi tavaton ylläkkö ja ärhäkkä taistelu, jossa Naton joukot lyötiin pahanpäiväisesti hajalle[30 - lyödä hajalle – уничтожить, разбить]. Niille oli kerrottu että sinisten hyökkäys olisi odotettavissa vasta seuraavana päivänä. Kesken iltapäivätorkkujen kuitenkin sota karkealla tavalla levisi asemiin. Teltat potkittiin nurin, paukkupatruunoita ammuttiin surutta, ja viitisensataa varusmiestä todettiin kaatuneiksi, loppujen juoksennellessa hujan hajan[31 - hujan hajan – в беспорядке, как попало] pitkin metsiä yksiköitään kysellen.
Yllättävästä menestyksestään hurmioituneena majuri Remes päätti ulottaa hyökkäyksensä myös itään, keltaisten selustaan. Potsuraisvaaran kautta tunkeuduttiin yötä myöten Juha-Vainaan Maahan, jossa venäläiset jurottivat asemissa.
Keltaiset luulivat että heidän kimppuunsa oli tunkeutumassa vihreitä, niinkuin papereissa oli sovittu. Kun osoittautui että tulijoilla olikin verikauhat päässä, tilanne suistui kokonaan keltaisten johdon käsistä[32 - suistua käsistä – выскользнуть из рук, выйти из-под контроля]. Kauhealla äänellä karjuen majuri Remes joukkoineen marssi keltaisten asemien läpi, ja voitiin todeta että kokonainen prikaati joutui avuttomaan tilaan. Jos kyseessä olisi ollut todellinen taistelu, kaatuneita olisi voitu laskea tuhatmäärin.
Kaksi vuorokautta majuri Remes operoi erämaissa saaden aikaan hirvittävän sekasorron. Sotaharjoituksen yksiköt sekaantuivat toisiinsa niin pahasti että metsissä harhaili komppanian kokoisia mieslaumoja, joissa oli sekä sinisiä, vihreitä että keltaisia. Oli nälkäisiä ja väsyneitä kaatuneita, haavoittuneita, vangeiksi otettuja ja muuten vaan kulkusalle[33 - joutua kulkusalle – быть вынужденным бродить] joutunutta sakkia. Puhelinyhteydet eivät toimineet eikä kenttäradiosta kuulunut järjellistä puhetta, vaan enimmiltään yletöntä noitumista, kun sotaharjoituksen johto Puljussa yritti ottaa alati muuttuvasta tilanteesta selvää.
Majuri Remeksen voittokulku oli musertavaa. Siniset valloittivat molempien vihollistensa kaikki asemat, tuhosivat joukot ja löivät ne hajalle. Maahantunkeutujat saivat karvasti kokea mitä merkitsee vallata vanhaa suomalaista maaperää.
Vain yksi mies ei suostunut antautumaan majuri Remeksen jalkaväkipataljoonalle. Ja hänkin oli siviilimies, joka oli tavattu Potsuraisvaaran maastosta, Kuopsuojan latvoilta läheltä Potsuraisjärveä.
Majurin lähetti tiesi kertoa, etta tämä kyseinen miekkonen oli ollut noin kolmenkymmenen ikäinen, sonnustautunut retkeilyvarusteisiin ja perustanut leirinsä erään hiekkaharjanteen kupeeseen. Paikalla oli ollut parin aarin laajuinen pirunpelto[34 - pirunpelto – букв. чёртово поле; поле из булыжников (народное название, т. к. согласно поверью, каменистое поле – дело рук чёрта)]. Sinne oli pataljoonan raskas krh-joukkue[35 - krh-joukkue – миномётный взвод; krh – kranaatinheitin, миномёт] ajatellut rakentaa asemansa, ja oli kehottanut miestä väistymään. Mutta tämä oli suuresti kimmastunut moisesta vaatimuksesta eikä ollut suostunut paikaltaan siirtymään. Kun joukkueenjohtaja oli yrittänyt voimatoimin vallata pirunpellon, oli mies ottanut puukon esiin ja uhannut tappaa jokaisen joka uskalsi käydä häneen käsiksi. Sen lisäksi mies oli heitellyt nyrkin kokoisia kiviä kranaatinheitinmiesten päälle. Krh-joukkueen johtaja oli tästä päätellyt että kyseessä oli hullu, ja komentanut joukkueen ulommas, jonne oli rakennettu uudet asemat.
Majuri Remes merkitsi karttaansa tämän urhoollisen miehen sijainnin. Hän päätti käväistä retkeilijän juttusilla[36 - käväistä juttusilla – переговорить] heti kun sotaharjoitukset päättyisivät ja hänen virkavapaansa alkaisi.
Sotaharjoitus kesti kaksi vuorokautta pitempään kuin oli kaavailtu, sillä tuhannet miehet olivat hajallaan taistelualueilla ja heidän kokoamisessaan oli totisesti työtä. Sotaharjoituksen loppukritiikissä ei sanoja säästelty[37 - säästellä sanoja – быть немногословным], mutta kun ulkomaalaiset sotilasasiamiehet alkoivat vuolassanaisesti ylistää sinisten eli suomalaisten loistavia taistelusuorituksia, asia päätettiin unohtaa ja merkitä muistiin varoittavana esimerkkinä ja opetuksena. Sotaharjoituksen johtaja, kenraalimajuri Suulasvuo, kutsuttiin myöhemmin syksyllä esitelmöimään Ranskan sotilasakatemiaan. Häneltä pyydettiin seikkaperäistä esitystä niistä menettelytavoista, joilla suomalaiset korpisoturit olivat kyenneet voittamaan mieslukuisesti ylivoimaiset vihollisensa Lapissa. Suomalainen pataljoona oli kyennyt kahden vuorokauden taisteluissa eliminoimaan sekä Varsovan liiton että Naton joukot. Sellaista taistelutaitoa ei Euroopassa ollut nähty sitten Suomussalmen ja Raatteen aikojen.

II OSA

6
Oiva Juntunen oli lujana. Raskas kranaatinheitinjoukkue yritti vallata häneltä pirunpeltokukkulan ja ryhtyä ammuskelemaan sen laelta harjoituspanoksia. Mutta sitä ei Oiva Juntunen sallinut. Pirunpellossa oli liikaa kultaa typerien varusmiesten ihmeteltäväksi. Piti ihan puukko vetää esiin ennenkuin uskoivat että tosi oli kysymyksessä.
Kolme vuorokautta Oiva Juntunen istui ja valvoi pirunpeltoa. Sitten sotaharjoitukset päättyivät ja varusmiehet lähtivät kranaatinheittimineen tiehensä. Oiva Juntunen nukahti ensimmäisen kerran pitkästä aikaa levollisesti, pienen nuotion ääressä.
Sitten loppui leipä ja makkara. Vastoinkäymisistä ei sen sijaan ollut puutetta. Oiva Juntunen oli eksyksissä, lopen väsynyt, sääskien kiusaama. Aika ajoin hän pelkäsi tulevansa hulluksi. Mutta kultaa hän ei voinut tänne heittää. Sitä piti vartioida vielä toistaiseksi, vaikka henki menisi.
Samaan aikaan majuri Remes suunnisti Kuopsuvaarasta kohti Oiva Juntusen leiriä. Hänellä oli merkintä kartassa Oiva Juntusen kohdalla: Hullun Miehen Leiri. Majuri oli nyt virkavapaalla, kovassa kohmelossa mutta muuten tyytyväisellä mielellä. Tiedossa oli vuosi vapaata. Miten sen käyttäisi, se selviäisi aikanaan. Nyt ei ollut kiirettä mihinkään.
Majuri Remes käveli ensin pohjoiseen Kuopsuvaarasta ohi Juha-Vainaan Maan, josta hän oijusti luoteeseen pitäen suuntanaan Potsuraisvaaraa. Viiden kilometrin taivalluksen jälkeen hän tuli perille Hullun Miehen Leiriin.
Oiva Juntunen nukkui sammuneen nuotion ääressä. Hänen kasvonsa olivat sääskien peitossa. Mies näytti olevan perin kurjassa kunnossa.
Majuri Remes laski reppunsa maahan ja ryhtyi virittelemään tulta. Oli ilta, ilma viileä. Yöllä voisi tulla kylmä. Majuri päätti rakentaa havuista laavun. Ensin piti kiehauttaa kahvit ja syödä purkkilihaa ja vanikkaa. Viinaryyppykään ei olisi ollut pahitteeksi, mutta kaikki pomeranssimausteiset juomat oli jo tullut juoduksi.
Majuri totesi ettei nukkuva hullu ollut varsinaisesti eräsmiehiä. Hänellä oli kyllä retkeilyvarusteet, mutta siitä tavasta, jolla mies oli pitänyt nuotiota ja elätellyt itseään, näki että hän ei hallinnut erätaitoja alkuunkaan. Kovin kotikasvupojalta miekkonen vaikutti. Mutta sisukas kaveri tämä kyllä oli, kun oli pärjännyt kokonaisen kranaatinheitinjoukkueen kanssa. Majuri antoi sellaiselle arvoa.
Kun nuotio virisi ja alkoi lämmittää nukkujaa, tämä heräsi. Majuri Remes tervehti miestä, mutta tämä ei ryhtynyt hieromaan ystävyyttä, vaan kimposi ylös ja juoksi ulommas pirunpellolle. Siellä hän otti naamalleen hurjan ilmeen ja veti puukon esiin.
– Minä olen majuri Remes. Tässä olisi kahvia jos maistuu.
Oiva Juntunen oli jokseenkin sekaisin, nääntynyt suorastaan. Mitä tekemistä jollakin majurilla oli täällä? Oliko hän juonessa Siiran kanssa? Oiva Juntunen päätti taistella kultaharkkojensa puolesta loppuun saakka.
Remes näki että mies oli poissa tolaltaan[38 - olla poissa tolaltaan – быть не в духе]. Hullu, niin asia näytti olevan. Oli kenties eksynyt erämaahan, nälkiintynyt ja menettänyt järkensä. Majurin tuli sääli kurjistunutta retkeläistä.
Majuri kaatoi kahvia kuppiin, sulatti siihen sokeria ja avasi puolen kilon sika-nautapurkin, voiteli näkkileivälle paksulti voita ja nosteli säilykelihaa suurina kokkareina leivälle. Sitten hän taitteli suuren sissisuklaalevyn palasiksi ja asetti kaiken tarjottavan kiven nenään. Hän teki syömistä osoittelevia liikkeitä ja vetäytyi itse ulommas nuotiosta.
Oiva Juntunen totesi ettei majurilla ollut kovin pahoja aikeita kun tarjoili ruokaa. Hän päätti syödä, mutta piti koko ajan puukkoa esillä, jos upseeri saisi päähänsä hyökätä.
Sillä välin kun Oiva Juntunen söi, rakensi Remes itselleen pienen laavun parinkymmenen metrin päähän nuotiosta. Hän jutteli rauhoittavasti hullulle toverilleen, joka söi halukkaasti lihaa ja leipää, ja näytti juovan kahviakin. Mutta vastausta hän ei saanut. Kun toveri oli ravinnut itsensä, hän vetäytyi tulilta pirunpellolle, kävi makuulle ja nukahti pian. Majuri ajatteli että antaa hullun kuorsata, jutellaan aamulla lisää.
Aamuyöstä Oiva Juntunen heräsi virkeänä ja selväjärkisenä. Uni ja ruoka olivat ehostaneet miehen entiselleen. Heti hän alkoi punoa itselleen sopivaa peitetarinaa, jonka voisi syöttää majurille kunhan tämä heräisi. Omaa nimeään hän ei missään tapauksessa halunnut paljastaa eikä mitään muutakaan totuutta itsestään.
Joka tapauksessa tuota majuria ei pitäisi päästää lähtemään erämaasta. Oiva Juntunen oli oppinsa saanut. Hän ei selviytyisi yksin täältä ihmisten ilmoille.
Oiva Juntunen keitti aamukahvit, joi kupillisen, kävi purossa pesemässä kasvonsa ja herätti sitten majuri Remeksen.
– Herätkää, majuri… olisi kahvia.
Remeksen juodessa kahvia Oiva kysyi, missä oltiin. Majuri osoitti leirin sijainnin kartalta. Idässä lähin kylä oli Pulju, vajaan viidentoista kilometrin päässä. Lännessä oli erämaita vielä enemmän. Raattamaan oli matkaa kaksi peninkulmaa. Oltiin Kittilän ja Enontekiön rajamailla, Kittilän puolella.
Ennenkuin Oiva Juntunen ryhtyi valehtelemaan majurille, hän pahoitteli eilistä käytöstään:
– Olin illalla hiukkasen väsynyt… eksynyt ja vähän hermostunut.
– Ne krh: n pojat taisivat vähän sinua häiritä täällä, kysyi Remes hörppien kahvia. – Minulle kerrottiin, siitä tiesin tulla käymään.
– No mitä nyt vähän. Hermostutti kun tultiin leiriin kranaatinheittimien kanssa. Sinä taidat olla kapiainen?
– Aktiiviupseeri, joo. Mutta nyt minulla on virkavapaata vuoden verran. Täytyy välillä irtaantua normaalista koulutusrutiinista, jos käsität. Kotiin on moni kuollut, hah.
Hyvin Oiva Juntunen majuria ymmärsi. Kun ajatteli Humlegårdia ja monimurhaaja Siiraa, niin majurin lausahdus merkitsi hänelle kirjaimellisestikin täyttä totta.
Sitten Oiva Juntunen katsoi olevan sopiva hetki valehtelemisen aloittamiseen.
– Minä olen amanuenssi Asikainen, hän esittäytyi. – Kirjastomies, Helsingin yliopiston kirjastossa minulla on leipätyö[39 - leipätyö – работа, за которую выплачивается регулярная зарплата].
– No mikäs kirjastomiehen on tänne heittänyt? Täällä ei isommin kirjoja ole, ihmetteli majuri.
– Oikeastaan minä olen täällä hankkimassa ekologisia vaikutteita. Minä olen kovin kiinnostunut kaikenlaisista ympäristönsuojeluasioista.
Tosiasiassa ympäristökysymykset eivät koskaan olleet erityisemmin kiinnostaneet Oiva Juntusta, mutta hän arveli tuommoisen rotevan majurin olevan niistä vieläkin vähemmän perillä ja siten peitetarinalla oli mahdollisuus tulla uskotuksi.
– Minulta kuoli täti… jätti vähän perintöjä, ja minä ajattelin että kerrankin minulla on tilaisuus ajatella vain itseäni, ja oleskella täällä Lapissa.
Totta kyllä, Oiva Juntunen ajatteli itseään, mutta myös entistä kaivinkoneenkuljettaja Sutista, kauppatekinikko Siiraa ja kaikkien Pohjoismaitten poliiseja. Yhdessä ne pakottivat hänet vetäytymään tänne erämaahan. Ei kuollut täti mitään merkinnyt elävän Siiran rinnalla.
Oiva Juntunen oli päässyt valehtelemisen vauhtiin[40 - päästä vauhtiin – войти во вкус]. Hän kertoi majurille perhetaustastaan: hän oli poikamies. Siinä hän ei valehdellut. Hän oli kotoisin Helsingistä, mikä oli vale, ja se että hän oli kirjastomies, oli emävale. Kaikki muukin, mikä seurasi, oli palturia: hän oli jo lapsuudesta kerännyt kaikenlaisia luonnonvaraisia kasveja, hoidellut akvaariota, kiikaroinut lintuja ja tutkinut nisäkkäitten jälkiä.
Ainoat nisäkkäät, joista Oiva Juntunen oli eläessään kiinnostunut, olivat naiset.
– Minulla on oma tähtikaukoputki ja yli tuhannen niteen kotikirjasto, vähäinen vielä… minä olen mukana ympäristöliikkeessä. Ei meillä Suomessa enää pitäisi rakentaa yhtään vesivoimalaa. Koskien on saatava virrata vapaina.
Oiva Juntunen puhui laajasti tulossa olevasta ekokatastrofista.
– On sinulla huolia, nuorella miehellä, huomautti majuri.
– Kun täti keväällä kuoli virtsakiviin, niin minä päätin tulla tänne Lappiin täydentämään jäkäläkokoelmaani, yltyi Oiva Juntunen valehtelemaan.
– Montako niitä on, kiinnostui majuri. – Karhunsammal[41 - karhunsammal – политрихум, род многолетних споровых растений, мхов], seinäsammal[42 - seinäsammal – плевроциум, род гипновых листостебельных мхов] ja tavallinen jäkälä? Kolme minäkin muistan.
Oiva Juntunen kävi varovaiseksi. – Lajeja on toistakymmentä. Siis pelkkiä jäkäliä. Sammaleet ja naavat ovat asia erikseen, ja sienet ja käävät. Minä olen erikoistunut nimenomaan jäkäliin.
– Jaa niin. Ei meillä sotakorkeakoulussa isommin jäkälistä luennoitu.
– Maapallon ilmakehässä on viime vuosina tapahtunut hälyttävä muutos, selitti Oiva Juntunen siirtääkseen keskustelun jäkälistä yleisemmille alueille. – Hiilidioksidia on pursunut ylempiin ilmakerroksiin valtavat määrät, ja se johtuu otsonista. Sitä taas sekoittuu ilmakehään deodoranteista joita naiset suihkuttavat kainaloihinsa. Niissä on ponnekaasua. Eikä raskas hiilivoimalla käyvä teollisuus ole synnitön sekään. Entäpä Amatsonin viidakkojen metsähakkuut! Lehtivihreä loppuu maailmasta vuoteen 2050 mennessä jos ihmiskunta ei järkiinny.
– Lautaa ja lankkua kuitenkin tarvitaan, huomautti majuri.
– Täällä pohjoisessa on olemassa toinenkin vaara. Kun ilmakehä saastuu liikaa, niin aurinko alkaa paistaa entistä kuumemmin. Ne savut kuumentavat ilmaa auringossa. Siitä seuraa että napajäätiköt sulavat ja vedet valuvat meriin. Grönlanti kun sulaa niin Atlantin pinta nousee kolme metriä, ja jos Etelämanner sulaa, niin Tyynen valtameren pinta nousee kuusi metriä. Se tekee keskiarvona neljän ja puolen metrin tulvaa kaikissa maailman merissä. Voit käsittää mitä se merkitsee.
– Jäävät laiturit veden alle, totesi majuri. – Täytyy osoittaa puolustusmäärärahoja enemmän laivastolle. Maavoimat jäävät lapsipuolen asemaan[43 - jäädä lapsipuolen asemaan – букв. оказаться в положении пасынка (отвергнутым, неполноценным)].
– Maailman kaikki satamat on rakennettava uudelleen! Jokisuistot tulvivat kauas sisämaahan. Pohjanmaalla vesi nousee Lapualle asti. Pori uppoaa mereen. Entäpä miten käy Intian ja Bangladeshin? Satoja miljoonia ihmisiä hukkuu. Niin ettei luonnonsuojelu ole mitään vouhotusta, pauhasi Oiva Juntunen. Häntä itseäänkin kummastutti, mistä kaikesta häneen olikin tällaista tietoa tarttunut. Mutta joka päivähän niistä ruotsalaiset lehdet kirjoittivat, ja television raporttitoimittajat selittivät samoja juttuja illat pitkät.
– Olet sinä kiihkeä mies, pakko myötää, tunnusti majuri.
– En minä mitenkään fanaattinen ole. Pois se minusta! Olen minä kyllä osallistunut mielenosoituksiin, joissa on vaadittu ihmiskunnalta enemmän järkeä.
Tosiasiassa Oiva Juntunen oli elämänsä aikana ottanut osaa yhteen ainoaan mielenosoitukseen. Se oli tapahtunut Turun keskusvankilassa Kakolassa vuonna 1969. Vangit, Oiva Juntunen etunenässä, olivat ryhtyneet vankilan ruokasalissa rytmikkäästi kalistelemaan lautasia ja mukeja aikaansaaden näin hitonmoisen metakan. Mielenosoituksen tavoitteena oli ollut saada vankien keittoihin lisää sattumia.
– No, mitenkäs olet aikonut täällä elellä, tiedusteli majuri Remes. Käytännön sotilaana majuri Remes näki ettei amanuenssi Asikaisella ollut riittävästi edellytyksiä pitempiaikaiseen oleskeluun täkäläisillä jäkälämailla.
– Siinä minulla ongelmia onkin… olen ajatellut palkata jonkun saamelaisukon ikäänkuin oppaaksi. Kai täällä semmoisia asuu? Se voisi pyytää riistaa, ja pitäisi kai jonkinmoinen kotakin rakennuttaa. Onhan minulla nyt rahaa kun täti kuoli. Minä olen kuullut sanottavan että täällä pohjoisessa on paljon työnhaluisia työttömiä.
Majuri Remes ajatteli että kovinpa kepoisesti poikaparka oli lähtenyt jäkäliä Lappiin tutkimaan. Hän ei kuitenkaan ryhtynyt ääneen epäilemään amanuenssi Asikaisen suunnitelmia. Miehellä oli ilmiselvästi varallisuutta. Tässä nyt oli hyväuskoinen kotikasvupoika, äkkisivistynyt kirjastomies, jonka varoilla tukkoon juopoteltu elämä saattaisi kenties hyvinkin avautua uuteen nousuun.
Vaan jos puristaisi pojalta rahat pois? Iskisi nyrkillä jäkäläntutkijan pään mäsäksi ja vyöryttelisi ruumiin rotkoon… tai sotkisi Potsuraisjärven pohjattomiin saivoihin? Täältä Jumalan ja poliisien selän takaa kukaan ei koskaan yhtä amanuenssia kaipaisi.
Majuri Remes katseli nuotion mustuttamaa nyrkkiään. Sillä kun vinttaisi yhden kerran amanuenssia vasten ohimoluita, niin juttu olisi selvä. Nyrkillä oli moukaroitu paksupäisempiäkin kalloja, ja aina oli tulosta syntynyt. Liiankin kanssa.
– Otatko kahvia, kysyi Oiva Juntunen höylisti.
Majuri Remes tunki nyrkin taskuunsa ja ojensi toisella kädellä mukin.
– Eläköön minun puolestani, hän ajatteli. – Eläköön ainakin toistaiseksi.

7
Oiva Juntunen ajatteli että olisipa onnellista, jos hän voisi palkata tuollaisen majurin apurikseen. Täällä erämaassa sissielämään tottuneesta upseerista olisi korvaamaton hyöty. Oiva Juntusesta ajatus tuntui hullulta, mutta miehestä kannatti silti ottaa selvää. Niinpä hän lyöttäytyi Remeksen kaveriksi, ja kyseli kaikenlaista.
Majuri Remeksestä oli outoa, mutta mukavaa kun joku ihminen kiinnostui hänestä. Sellaista ei ollut tapahtunut vuosiin. Tässä iltanuotiolla teki oikein hyvää kun kerrankin sai puhella, kertoilla itsestään. Väliäkö sillä vaikka kuulija oli outo mies, joku amanuenssi Asikainen. Ihmisiä kirjastolaisetkin ovat.
Majuri kertoi suorittaneensa asevelvollisuutensa normaalisti, ylenneensä reservin vänrikiksi. Hänelle oli annettu kaksi ansiomerkkiä, toinen urheilusta ja toinen ammunnoista. (Tämä ei pitänyt paikkaansa, mutta pakkoko kaiken oli totta olla.)
– Sitten minä menin kadettikouluun. Siellä kului kolme vuotta, sattumoisin minä olin sen kurssin paras. (Kahdeskymmenes, mikä et ollut kovin huonosti sekään.) Missäs sinä Asikainen muuten palvelit? Et kai sentään niitä siviilipalvelumiehiä ole vaikka jäkäliä keräiletkin?
Oiva Juntunen arveli että nyt oli viisasta vastata totuuden mukaisesti:
– Savon prikaatissa. Minä olen vaan jääkäri, puujalkakomppaniasta[44 - puujalkakomppania – рота, в которой собраны неумелые, неквалифицированные солдаты].
Majuri jatkoi omaa kertomustaan. Nyt kannatti vähän lisäillä sotilaallisia saavutuksiaan, kun kaveri ei ollut upseerien asioista perillä.
– Kadettikouluaikoina minä otin vaimon. Sitten luutnanttina minä palvelin tovin joukkueenjohtaana, mutta pian sain oman komppanian ja yliluutnantin vakanssin. Sitten vuosi kapteenikurssilla, syntyi ensimmäinen lapsi… minulla on nykyjään kaksi aikuista tytärtä. Siitä sitten kovassa imussa sotakorkeakouluun, luin muuten pääkielinä ranskaa ja venäjää, ne ovat sotilaskielinä tärkeämpiä kuin saksa tai englanti, nykyjään. Puoli vuotta minä opiskelin Ranskassakin, sikäläisessä sotilasakatemiassa. Sieltä päästyä minä toimin sotakorkeakoulussa opettajana. Pääesikuntaanhan se tie sitten veikin, mutta on tullut harrastetuksi myös kansainvälistä toimintaa. Kyproksella ja Suezilla olen komentanut suomalaisia YK-joukkoja, viimeksi Siinailla olin Siilasvuon kanssa järjestelemässä Egyptin ja Israelin rauhanneuvotteluja… ikäänkuin oikeana kätenä.
Tämä kaikki oli täyttä palturia. Majuri Remes oli komennettu joukko-osastopalveluun heti sotakorkeakoulun jälkeen, eikä hän ollut käynyt sen paremmin Ranskassa kuin Siinaillakaan. Mutta Oiva Juntuseen juttu upposti täydestä, ja innostuneesti hän kysyi:
– Olitko sinä tosiaan siellä aavikolla niissä rauhanneuvotteluissa, sillä kilometritolpalla?
– Sielläpä tietenkin. Siinä me tehtiin YK: n historiaa. Mutta rauhan turvaaminen, se juuri onkin sotilaan työtä, tunnusti Remes vaatimattomasti. – Olen näes sitä mieltä että kansainvälinen kokemus on tuotava välillä myös Suomeen. Upseerin, jolla on maailmanlaajuista kokemusta, on syytä jakaa tietonsa oman armeijan piirissä, muuten hankittu tietopääoma kuluu hukkaan, vanhenee eikä hyödytä isänmaata. Kun saavuin kotimaahan, minusta tehtiin prikaatinkomentaja. Aikamoinen vastuu nuorelle majurille vai mitä! (Pataljoonaa suurernpaa joukko-osastoa Remes ei koskaan ollut komentanut, sehän tiedetään.)
– Mutta sotilaan ei auta jäädä paikoilleen, vaikka olisikin loistavissa asemissa. Minä otin nyt vuoden virka-vapaata, minulla on suunnitelmissa suorittaa lisensiaatti-tutkinto teknillisessä korkeakoulussa. Ehkäpä samantien väittelen tekniikan tohtoriksi? Pioneeriaselajin kehitys vaatii tänä aikana myös sotilailta perusteellista teknistä perehtymistä. Ei se ole enää mitään rakennusmestareitten hommaa.
Oiva Juntunen valpastui. Tässä nyt oli häntä vastapäätä paitsi sotilas, myös tiedemies. Oli ehkä sittenkin ollut ajattelematonta ruveta leventelemään yliopistollisen kitjastovirkailijan tehtävillä.
Mutta majuri Remes ei epäillyt mitään.
– Minä kun johdin näitä sotaharjoituksia, niin siitä se virkavapaus myönnettiin. Palkinnoksi… yleensä näes puolustusvoimista on melkein ylivoimaisen vaikea saada virkavapaata, mutta minulle lohkesi kokonainen vuosi pelkällä puhelinsoitolla! (Tuntui hienolta ajatella asiaa näin. Se, että virkavapaa oli tullut pomeranssiviinan ansiosta, ei nyt ollut tärkeätä.)
Oiva Juntunen kysäisi, minkä takia majuri oleskeli nyt täällä erämaassa eikä esimerkiksi Helsingissä laatimassa lisensiaattityötään.
Majuri mietti kuumeisesti sopivaa vastausta. Hänelle itselleenkin oli epäselvää, minkä takia hän kyyhötti nuotiolla jonkun amanuenssin kanssa. Sitten hän keksi:
– Noo… pidän ensi alkuun vähän lomaa. Kyllä sitten talvella ehtii tutkia ja lukea. Keräilen vähän voimia.
Majuri tuijotti tuleen tovin.
– Taloudelliset seikat asettavat näes omat rajoituksensa, hän uskoutui. – Minulla ei ole varallisuutta, eikä tällä iällä enää oteta opiskelulainaa. Joskus olen ajatellut että pitäisi kokeilla, löytyisikö täältä Lapista kultaa. Kaivamalla, monia on viime aikoina onnistanut.
Oiva Juntunen sävähti. Kultaa! Oliko tuo turpea majuri perillä hänestä?
Majuri huomasi toverinsa mielenkuohun. Hän päätteli että näköjään myös amanuenssi Asikaisen sydäntä kuumotti kullanhimo. Ehkäpä tuo siisti kirjastovirkailija oli huiputtanut häntä? Oli tullut tänne etsimään kultaa jonkin varman vihjeen perusteella, vaikka väitti keräilevänsä jäkäliä. Lemmenjoen vanhat kultaesiintymät olivat täältä koilliseen, lähettyvillä. Täällä saattoi tosiaankin olla geologisesti merkittäviä esiintymiä.
Majuri Remes tuijotti toveriaan arvostelevasti. Tämä vaikutti pelästyneeltä. Muka jäkälälajikkeitten perässä täällä juoksenteli, pirun paskat. Mutta mitäpä tuosta! Majuri Remes voisi hyvin ruveta tuommoisen miehen kanssa yhteistyöhön, se vaikutti kannattavalta. Jos miehellä oli vielä varallisuutta, niin sen parempi.
– Sinua taitavat kultahommat kiinnostaa, kysyi majuri viekkaasti.
Oiva Juntunen mietti pää kohisten[45 - pää kohisten – с ворохом мыслей в голове]. Mitä majuri näillä kultapuheilla tarkoitti? Vasta äsken oli ollut juttua sotakorkeakoulusta, miten nyt tähän tultiin? Tiesikö Remes että hänellä oli kultaa enemmän kuin riski mies kunnolla jaksaa kantaa? Oliko tässä nyt laukeamassa iljettävä ansa? Tunsiko majuri Siiran, monimurhaajan ja pirun.
Oiva Juntunen pakotti itsensä rauhalliseksi.
– Kuule Remes. Jäkälät ovat minulle elämä elämässä. Vaikka ei kai se kullankaivuukaan hullumpaa hommaa ole.
Majuri päätti ettei kannattanut kiristää kaveria enemmälti. Oli sopivampaa jutella leppoisemmista aiheista näin ensihätään.
– Kolmikymmenluvulla minun isäni muuten suomensi meidän suvun nimen. En minä mikään Remes alkujani ole.
Oiva Juntunen rauhoittui. Ei tässä ehkä sittenkään ollut mitään pelättävää. Viikkojen pakoilu vaan oli vienyt hermot. Kun asiaa viileästi ajatteli, niin eihän majuri Remes mitenkään voinut tietää kullasta. Remes? Minkä niminen Remeksen isä oli ollut?
– Mitäs Remes merkitsee ruotsiksi, Oiva Juntunen kysyi kiinnostuneena.
Hitto, tuskitteli Remes. Ei kai Remeksellä ollut ruotsalaista vastinetta. Piti kuitenkin koettaa jatkaa:
– No, isäukko oli niin suomalaismielinen että otti nimekseen Remeksen. Minun suku isän puolelta on Reuterholmeja. Paroni Reuterholmista lähtöisin, historiasta tuttu nimi vai?
Oiva Juntunen nyökkäsi innokkaasti. Hänellä ei ollut harmainta aavistusta Reuterholmeista, mutta oliko sitä pakko tunnustaa. Oiva Juntunen epäili että amanuenssit ovat perillä kaiken maailman reuterholmeista, miksei siis hänkin.
– Minun suvussani ei ole yhtään paronia, tunnusti Oiva Juntunen rehdisti.
– Niinhän se on… mutta mitäpä merkitystä aatelisarvolla nykymaailmassa on, vähätteli majuri Remes. – Paskat! Me olemme köyhtynyttä ylimystöä, jäljellä on vain kunniakkaan suvun komea maine, ei mitään muuta. Tietysti joskus tuntuu katkeralta ajatella että vielä kaksisataa vuotta sitten minunkin esivanhempani määräsivät elämänmenosta Ruotsi-Suomen suurvallassa.
– Sen kyllä ymmärtää, myönteli Oiva Juntunen. – Varmasti ottaa joskus päähän.
Majuri huokasi raskaasti. Tosiasiassa hän ei ollut sen aatelisempi kuin suomalainen työhevonen, mutta yhtä kaikki, pahalta vaan tuntui.
Majuri kohensi nuotiota. – Tosiaankin voitaisiin ruveta kokeilemaan kultahommia. Onhan tässä monta kuukautta aikaa ennenkuin talvi tulee.
Oiva Juntusta säälitti tämä juro aatelismies, jolla ei ollut varaa edes lisensiaattityötä varten. Sotilas, majuri, alkujaan paroni Reuterholmin perillinen, ja puhui nyt köyhyydestä. Oiva Juntunen veti lompakkonsa esiin ja latasi majurin kouraan viisituhatta markkaa.
– Ota nämä ensi alkuun. Kaivele kultaa, tai kaivetaan yhdessä. Sinä hoitelet käytännön asiat, minä keräilen jäkäliä. Jos kultaa saadaan, pannaan tuotto tasan. Tai miten vaan sovitaan.
Majuri otti ihmeissään rahat vastaan. – Nämä ovat niitä tädin perintöjä? Miten sinä uskallat luottaa outoon mieheen?
– Minä luotan aatelismiehen sanaan. Minulla on autovuokraamon kärry Puljun tien varressa. Aja sillä kylille ja palauta se. Ostele tarvittavat välineet. Hakkuja, lapioita, mitä nyt kullankaivuussa tarvitaan. Ja muonaa, ollaan täällä muutama kuukausi. Tutkitaan jäkäliä ja kaivetaan kultaa. Mikä hätä meillä täällä on ollessa? Virkavapaata molemmilla.
Majuri mietti kummissaan että miten tässä nyt näin kävi. Ilman ainuttakaan nyrkiniskua tuo mies työnsi hänelle nipun seteleitä. Kyllä maailmassa oli sinisilmäistä porukkaa. Mutta mikäpä tässä. Tuommoisen kaverin kanssa kannatti kultaa kaivaa vaikkei saisikaan. Harvinaisen hyväuskoinen nuori mies.
Oiva Juntunen oli tyytyväinen asioitten saamaan käänteeseen. Hänellä oli nyt apumies, kullankaivuu-upseeri. Oivaa säälitti majurin hyväuskoisuus. Jotkut ovat yksinkertaisia, hän huokasi, ja saavat tehdä raskaimmat hommat.
– Minä lähden heti huomenna hankkimaan Kittilästä varusteita, lupasi majuri. – Mutta sitä ennen tehdään parempi laavu, että sovitaan molemmat kunnolla nukkumaan.
Aamulla majurin maastopukuinen olemus hävisi kesäiseen erämaahan. Virkeästi hän astui uudella tiellä, vapaana kullankaivajana, seteleillä ravittuna. Oiva Juntunen toivoi ettei mies katoaisi sille tielleen. Tämä oli jättänyt leiriin tavaroitaan, kyllä hän palaisi. Jotenkin Oivasta tuntui siltä että majurin sanaan saattoi luottaa.
– Eivät kaikki ole tällaisia roistoja niinkuin minä.

8
Majuri Remes löysi autovuokraamon auton maantien laidasta juuri siltä paikalta minne erakkotoveri oli sen hylännyt. Hän ajoi kovaa kyytiä Kittilään, jossa palautti auton vuokraamon paikalliselle edustajalle. Ilmeni että auton vuokraaja oli joku Oiva Juntunen eikä amanuenssi Asikainen. No, ehkäpä Asikaisella oli perusteltu syy esiintyä aika ajoin väärällä nimellä, ajatteli majuri Remes hyväntahtoisesti. Olihan hän itsekin keksinyt väittää olevansa von Reuterholm. Tasoissa[46 - olla tasoissa – квиты, в расчёте]

Конец ознакомительного фрагмента.
Текст предоставлен ООО «Литрес».
Прочитайте эту книгу целиком, купив полную легальную версию (https://www.litres.ru/chitat-onlayn/?art=70612948?lfrom=390579938) на Литрес.
Безопасно оплатить книгу можно банковской картой Visa, MasterCard, Maestro, со счета мобильного телефона, с платежного терминала, в салоне МТС или Связной, через PayPal, WebMoney, Яндекс.Деньги, QIWI Кошелек, бонусными картами или другим удобным Вам способом.

notes
Примечания

1
savo – савоский диалект финского языка, характерный для одноимённого региона Финляндии

2
Voe tuontauttaan = Voi sen tähden – Ах, вот оно что!

3
hurrikoira – hurri, уничижительное название финских шведов

4
viiden kruunun hujakoilla – около пяти крон

5
vuosikertaviini – марочное вино (принадлежащее урожаю определённого года)

6
koiranhännän nokassa – букв. на кончике собачьего хвоста; что-то ненадёжное, непостоянное

7
vailla vertaa – непревзойдённый, которому нет равных

8
näön vuoksi – для вида

9
luottovanki – заключённый, заслуживший послабления хорошим поведением

10
keitellä juttu kokoon – заварить кашу, устроить что-л.

11
kuin kosken nielemänä – букв. будто проглоченный речным порогом, т. е. стремительно

12
vedet silmissä – со слезами на глазах

13
siipirikko – букв. со сломанным крылом; неудачница

14
lenkkimakkara – кольцо колбасы

15
putipuhtaaksi ryöstetty – подчистую ограбленный

16
finne igen – шв. снова финн

17
siitä viis – это неважно / всё равно

18
Ei maailma laiskoja elätä. – посл. Мир ленивых не прокормит.

19
pomeranssiviina – померанцевая водка (настоянная на померанцевых корках; померанец – горький апельсин)

20
kuolata suuta – трепать языком, говорить чепуху

21
Kyllä tämä tästä. – Ну вот, уже лучше!

22
ottaa jalat alle – пуститься наутёк

23
olla huulella – приблизиться к осуществлению чего-л.

24
helliä piloille – испортить, избаловать

25
kantaa kaunaa – питать неприязнь, затаить обиду

26
olla kerjuulla – нищенствовать, просить милостыню

27
Draken – шведский сверхзвуковой истребитель «Дракен»

28
Heti töpinäksi! – За дело!

29
Hakkaa päälle. – Голову с плеч!

30
lyödä hajalle – уничтожить, разбить

31
hujan hajan – в беспорядке, как попало

32
suistua käsistä – выскользнуть из рук, выйти из-под контроля

33
joutua kulkusalle – быть вынужденным бродить

34
pirunpelto – букв. чёртово поле; поле из булыжников (народное название, т. к. согласно поверью, каменистое поле – дело рук чёрта)

35
krh-joukkue – миномётный взвод; krh – kranaatinheitin, миномёт

36
käväistä juttusilla – переговорить

37
säästellä sanoja – быть немногословным

38
olla poissa tolaltaan – быть не в духе

39
leipätyö – работа, за которую выплачивается регулярная зарплата

40
päästä vauhtiin – войти во вкус

41
karhunsammal – политрихум, род многолетних споровых растений, мхов

42
seinäsammal – плевроциум, род гипновых листостебельных мхов

43
jäädä lapsipuolen asemaan – букв. оказаться в положении пасынка (отвергнутым, неполноценным)

44
puujalkakomppania – рота, в которой собраны неумелые, неквалифицированные солдаты

45
pää kohisten – с ворохом мыслей в голове

46
olla tasoissa – квиты, в расчёте